Me ja muut turkkilaisten imaamikoulujen oppikirjoissa

 

Oppikirjoissa näkyvien viholliskuvien ja toiseuteen liittyvien negatiivisten määritelmien purkaminen on jo pitkään nähty tärkeänä välineenä rauhan ja tasa-arvon aikaansaamiseksi. Sota Lähi-idässä, siitä seurannut muuttoliike sekä kasvanut terrorismin uhka muistuttavat, että eri tavalla ajattelevien ja eri kulttuureista tulevien ihmisten välinen rauhanomainen yhteiselo on edelleen pitkälti saavuttamaton tavoite. Näin ollen oppikirjoissa esiintyvät toiseuden määritelmät ovat edelleen tärkeä tutkimuskohde.

Tutkimustehtäväni oli analysoida turkkilaisten keskiasteen ammatillista koulutusta tarjoavien imaamisaarnaajalukioiden oppikirjojen ilmentämää maailmankatsomusta. Tutkimusaineistoni koostui kahdeksasta imaamisaarnaajalukioissa vuodesta 2010 lähtien käytetystä oppikirjasta. Metodina tutkimuksessa käytin analyyttistä diskurssianalyysiä. Laajahko aineisto mahdollisti monenlaisten aihepiirien käsittelyn. Tähän artikkeliin tiivistän joitakin huomioitani aineistossa esiintyvistä ”meihin” ja ”toisiin” liittyvistä määritelmistä. Artikkelin alussa on lyhyt katsaus imaamisaarnaajalukioiden asemaan turkkilaisessa yhteiskunnassa.

 

Imaamisaarnaajalukiot turkkilaisessa kontekstissa

Imaamikoulutuksen asema on Turkin tasavallan ajan kuvannut hyvin sekularististen ja uskonnollisten voimien poliittisten valtasuhteiden muutoksia turkkilaisessa yhteiskunnassa. Vuoden 1971 sotilasvallankaappauksen jälkimainingeissa imaamikoulutusta uudistettiin ja se muuttui nelivuotiseksi keskikoulun jälkeiseksi ammattilukioksi. Samassa yhteydessä vuonna 1972 imaamikouluille annettiin edelleenkin käytössä oleva Imaamisaarnaajalukio-nimi (İmam Hatip lisesi). Koulujen tehtäväksi määriteltiin työntekijöiden kouluttaminen uskonnolliselle palvelusektorille huolehtimaan imaamin ja saarnaajan toimesta ja koraanikursseista.

Islamilaisiin arvoihin nojaavan Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) nousu valtaan vuonna 2002 on lisännyt imaamisaarnaajakoulujen suosiota. Lukuvuonna 2014‒2015 imaamisaarnaajalukioita oli Turkissa jo 1017 ja niissä opiskeli 546 443 oppilasta. Lisäksi avoimissa imaamisaarnaajalukioissa opiskeli lukuvuonna 2014‒2015 121 938 oppilasta. Hieman yli 50 prosenttia imaamisaarnaajalukioiden oppilaista on tyttöjä.

Vuonna 2013 Turkin valtion uskontoasioiden virastossa (Diyanet İşleri Başkanlığı, lyhyesti Diyanet) työskenteli noin 110 000 uskonnollista virkamiestä (imaamit, saarnaajat, muezzinit, muftit ja koraanikoulun opettajat). Vaikka uskontoasioiden virastossa toivotaan, että turkkilaiset uskonnolliset virkamiehet hakevat jatkokoulutusta teologisista tiedekunnista ja uskontoasioiden viraston järjestämästä täydennyskoulutuksesta, imaamisaarnaajalukiot ovat edelleen keskeinen osa turkkilaisten uskonnollisten virkamiesten ammattikoulutusta.

Koska oppilasmäärät ovat korkeat suhteessa tarjolla oleviin virkoihin, on selvää, että vain osa imaamisaarnaajalukiosta valmistuneista saa paikan uskontoasioiden viraston palveluksesta. Suurin osa imaamisaarnaajalukion suorittaneista päätyy työskentelemään maallisiin tehtäviin yhteiskunnan eri alueille. Keskeiset uskonnollisten virkamiesten tehtävät (esim. imaami ja muezzin) eivät ole avoimia naisille. Vaikka jatkokoulutusmahdollisuudet ovat periaatteessa yhtäläiset, on tavallista, että moni uskonnollisen koulutuksen saanut nainen päätyy kotiäidiksi. Uskonnollisissa piireissä tyttöjen uskonnollinen koulutus nähdään eduksi avioliittoja solmittaessa. Koska äideillä on keskeinen rooli lasten kasvattajina, uskonnolliset opit ja perinteet siirtyvät äidin kautta myös tuleville sukupolville. Imaamisaarnaajalukioiden yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta kertonee myös se, että monet AK-puolueen keskeisistä vaikuttajista, presidentti Erdoğan mukaan lukien, ovat imaamisaarnaajalukioiden kasvatteja.

 

Me – kunnon muslimit

Imaamisaarnaajalukioiden oppikirjoissa määritellään ”uskovan muslimin” (mümin) kriteereitä. Näitä ovat Jumalan olemassaoloon ja ykseyteen uskominen ja vapaaehtoinen sitoutuminen islamiin. Uskova pysyy erossa asioista, jotka tekevät vahinkoa hänelle itselleen tai ympäristölle. Muslimin vastuuna on kunnioittaa muita luotuja ja toimia muiden luotujen parhaaksi. Hyvät teot ovat tärkeä osa uskovan elämää. Uskonnon vaatimukset täyttäneelle luvataan palkintoja, joista tärkein on nähdä tuonpuoleisessa itse Jumala.

Imaamisaarnaajalukioiden oppikirjat vakuuttavat edustavansa ehl-i sünnet -islamia, joka on uskollisesti profeetta Muhammedin esimerkkiä seuraava islamin tulkinta. Tässä tulkintaperinteessä uskoa ei nähdä järjen toimintona vaan usko on sydämen asia. Uskova tarvitsee tiedon lisäksi sydämen vahvistuksen (kalbin tasdiki). Samalla aineisto alleviivaa oikean tiedon ja ajattelun merkitystä. Usko ei voi olla irti tiedosta, eikä uskon varjolla saa halveksia tietoa.

Aineiston edustaman ehl-i sünnet -käsityksen mukaan teot tai tekemättä jättämiset eivät välttämättä vie islamin ulkopuolelle. Muslimi, joka ei noudata uskonnon määräyksiä mutta pitää niitä kuitenkin oikeina, on syntinen uskovainen (günahkar mümin). Häntä varten katumuksen ovi on aina auki. Jos muslimi kuolee katumattomana, Jumala voi joko armahtaa tai antaa syntiä tehneelle rikkomusten mukaisen rangaistuksen. Aineiston mukaan sydämen vahvistuksen takia myös syntiä tehnyt muslimi pääsee lopulta paratiisiin.

Oppikirjoissa on nähtävillä pyrkimys sovitella Turkin sekularistisen valtiojärjestelmän ja uskonnon välistä jännitettä. Oppikirjoihin on liitetty selontekoja, joissa vakuutetaan sekulaarin tasavallan ja islamin yhteensopivuutta ja toisiaan tukevaa roolia.  Oppikirjoissa ei kyseenalaisteta sekulaaria perustuslakia ja vältetään käsittelemästä aiheita, joissa saattaisi löytyä jännitteitä islamin ja sekulaarin järjestelmän välillä. Kirjat pyrkivät vakuuttamaan, että kunnon muslimi on samalla myös kunnon kansalainen Turkin tasavallassa. Kun on kyse isänmaan turvallisuudesta, profeetta Muhammed ja Atatürk esiintyvät rinta rinnan vakuuttamassa turkkilaisille pyhien arvojen puolustamisen ylevyyttä. Aineistoon sisältyvässä marttyyriuspuheessa muslimin tulee olla valmis uhraamaan henkensä puolustaessaan isänmaataan ja uskontoaan.

 

Me ja muut muslimit

Imaamisaarnaajalukioiden oppikirjoille on ominaista suvaitsevainen suhtautuminen toisella tavalla ajatteleviin muslimeihin ja pyrkimys välttää muslimien välisten raja-aitojen rakentamista. Toisaalta aineistossa esiintyy myös puhetta, jossa tunnustetaan eri muslimiryhmien erot. Erilaisia näkemyksiä muslimiyhteisössä ei kuitenkaan esitetä uhkana vaan rikkautena.

Esimerkiksi dogmatiikan kirja esittelee edustamistaan ehl-i sünnet -näkemyksistä poikkeavia näkemyksiä tekojen ja uskon suhteesta. Kirjan mukaan salafistioppineet (selef alimleri) näkevät teot uskon osana ja ehtona aikuiselle uskolle. Tästä johtuen salafisteille syntiä tekevä muslimi olisi kapinoiva uskova (asi mümin).  Kharidziittiteologit (Hariciler) lukivat suuria syntejä tekevän muslimin uskottomaksi (kafir). Mu’taziliitti- (Mutezile) ja shiiaoppineiden mukaan syntinen muslimi on uskon ja uskon kieltämisen (küfür) välitilassa. Islamin alkuaikoina vaikutukseltaan merkittävien, mutta myöhemmin islamin valtavirran ulkopuolelle jääneiden, kharidziittien ja muteziliittien oppeja ei linkitetä mihinkään nykyiseen muslimiryhmään.  Tekstin ulkopuoliseen todellisuuteen viitaten voi kuitenkin todeta, että erilaiset käsitykset uskon ja tekojen suhteesta selittävät osaltaan, miksi oman aikamme radikaalit islamilaiset liikkeet rajaavat muut muslimiryhmät islamin ulkopuolelle. Turkkilaisten imaamikoulujen aineisto ei kärjistä koulukuntien eroja eikä selkeästi tuomitse edustamastaan näkemyksestä poikkeavia käsityksiä vääriksi.

Islamin sisäisiä teologisia eroavaisuuksia pohditaan aineistossa pääasiassa islamin historiasta käsin. Nykyisistä teologisista koulukunnista aineiston edustaman näkemyksen rinnalla mainitaan shiiat ja salafistit. Shiialaisuuden oppeja selvitetään aineistossa vain muutaman sivun verran. Näkökulma on ymmärtävä. Vaikka esimerkiksi erityisesti shiiojen painottaman messiaanisen mehdi-opin nähdään tulevan Koraanin ulkopuolelta, sitä ei todeta harhaopiksi (tekfir).

Aineistossa sufilaisuus ja erityisesti turkkilaisittain merkittävä alevi-bektaş-suuntaus kuvataan rikkautena ehl-i sünnet –ajattelun sisällä. Tämän voi nähdä kannanottona alevien poliittisesti jännitteiseen asemaan Turkissa. Alevien lukeminen sunnilaisiksi ei edistä monien alevien pyrkimystä määritellä alevius omaksi turkkilaisesta sunni-islamista erilliseksi itsenäiseksi uskonsuunnaksi.

Vaikka aineisto sitoutuu Turkissa valta-asemassa olevaan hanafi-lakikoulukuntaan, hanafiutta ei nosteta selkeästi muita lakikoulukuntia paremmaksi vaan pikemminkin korostetaan lakikoulukuntien samankaltaisuutta.

Toiseus esiintyy islamiin liittyvissä selonteoissa peitetysti.  Esimerkkinä tästä on selonteko, jossa varoitetaan äärimmäistä uskontulkintaa edustavista ryhmistä, jotka pyrkivät opeillaan vaikuttamaan ihmisiin. Samaan puhetapaan voi liittää lausuman, jossa muistutetaan, että profeetta Muhammedin seuraaminen ei ole historiaan hautautumista ja profeetta Muhammedin sokeaa matkimista. Vaikka nimiä ei mainita, Turkin tilannetta tunteva pystyy yhdistämään varoitukset eräisiin tunnettuihin Turkissa toimiviin konservatiivisiin muslimiryhmiin.

Vaikka uskon vääristämisestä ja harhaoppisuudesta puhuttaessa huomio kiinnittyy ensisijaisesti kristittyihin, aineistosta saa vaikutelman, että myös muslimeiksi itseään kutsuvien joukossa on harhaoppisia (tekfir). Mitään muslimiryhmää ei nimeltä mainiten kuitenkaan todeta harhaoppiseksi.

Vaikka aineisto kieltää nimittämästä toista muslimia uskottomaksi, aineistossa esiintyvä münfık-käsite (kaksinaamainen uskova) antaa mahdollisuuden epäillä oman tai toisen muslimin uskon aitoutta ja vetää rajoja muslimiyhteisön sisälle. Aineiston mukaan silmän palvonta ei riitä Jumalalle, vaan uskon perustaksi tarvitaan myös sydämen vakuutus, joka ei ole pelkästään teoilla mitattavissa. Kaksinaamainen tekouskovaisuus siirtää henkilön muslimien joukosta vihollisen puolelle ja johtaa helvettiin yhdessä kieltäjien (inkarcı), uskottomien (kafir) ja monijumalaisten (müşrik) kanssa.

 

Toiseus

Selkeästi toiseutta imaamisaarnaajalukioiden oppikirjoissa edustavat monijumalaiset (müşrik) ja uskottomat (kâfir). Islamin historian alkuajan kuvauksissa monijumalaiset ovat selkeä vastavoima ja vihollinen profeetta Muhammedille ja hänen seuraajilleen.

Uskottomiksi luetaan ne, jotka kieltävät oikeat uskonkappaleet, näkevät ne arvottomina ja syrjäyttävät oikean uskon taikauskolla (batıl inanç). Oppikirjoissa ei esiinny postmodernia ajatusta, jonka mukaan kaikki tulevat uskollaan autuaaksi tai islamilaisissakin piireissä toisinaan esiintyvää näkemystä, jonka mukaan ”kirjan kansat” (kristityt ja juutalaiset) voivat pelastua oman uskonsa mukaan. Vaikka asiaa ei alleviivata, aineistosta saa vaikutelman, että kristityt ja juutalaiset kuuluvat kâfir-ryhmään

Oppikirjoissa kerrotaan Medinan ihanneyhteiskunnasta, jossa vallitsi eri ryhmien välinen rauha ja solidaarisuus.  Aineisto kertoo myös, että tämä yhteys särkyi juutalaisten petturuuden vuoksi. Negatiiviset kuvaukset juutalaisista liittyvät kuitenkin pääosin historiaan, ja aineistossa muistutetaankin, että juutalaisiin liittyvät kuvaukset tulee nähdä osana historian sen hetkistä tilannetta. Poikkeuksena on lyhyt selonteko Palestiinan tilanteesta, jossa juutalaiset leimataan petollisiksi.  Toisaalta aineistossa mainitaan myös juutalaisuuden ja islamin teologinen samankaltaisuus. Negatiiviset kuvaukset nykypäivän juutalaisista eivät liity niinkään juutalaisuuteen teologisena ilmiönä vaan Israelin valtioon poliittisena toimijana.

Aineisto muistuttaa, että Koraani ylistää kristittyjä heidän moraalisten hyveidensä tähden ja näkee kristittyjen olevan ”rakkauden näkökulmasta” lähempänä muslimeja. Toisaalta kristittyjen kolminaisuusoppi saa osakseen arvostelua. Shirk-synti nähdään vakavana syntinä, jolla on merkittävä negatiivinen vaikutus ihmiseen ja yhteiskuntaan. Kristittyjen kolminaisuusoppi ja monijumalaisten usko sopii aineistossa esiintyvään shirk-synnin määritelmään. Kristittyjen ja monijumalaisten sekä muslimien välisiä erimielisyyksiä käsitellään pääasiassa historiallisina tapahtumina. Näille historian kuvauksille ominaista on uhriutuminen ja itsekritiikin puute. Kuvauksissa muslimit ovat väärinkohdeltuja. Muut ovat syyllisiä yhteenottoihin, ja muslimien voimankäyttö (kuten juutalaisheimojen kukistaminen Medinassa) on oikeutettua ja välttämätöntä.

Oppikirjoissa painotetaan, että islamin uskon perusteet ovat pysyneet samoina islamin alkuajoista lähtien. Kertomukseen kuuluu ajatus, että islam kehittyi itsenäisesti erillään juutalaisuudesta ja kristinuskosta, vaikka kristityt tutkijat ovat väittäneet muuta. Aineistossa todetaan, että kun kristityt viimeinen ymmärsivät, että islamilla on erilainen uskonnäkemys, he kävivät puolustamaan kristinuskoa islamia vastaan. Tämä johti islamin arvosteluun.  Aineiston mukaan ristiretkeläisillä oli mahdollisuus tutustua islamiin mutta he päättivät kuitenkin välittää Eurooppaan valheellista kuvaa siitä. Yksi tällaisista valheellisista väitteistä oli, että islam olisi levinnyt aseellisen pakottamisen seurauksena.  Aineiston mukaan islamoppineet ovat kuitenkin osoittaneet tämän väitteen virheelliseksi.

Kristillisiä lähetystyöntekijöitä ja lähetysjärjestöjä käsittelevät selonteot ovat oppikirjoissa äärimmäisen kriittisiä. Vaikka toisaalla aineistossa todetaan, että uskonnon julistaminen (tebliğ) on osa uskonnonvapautta ja myös muslimien velvollisuus, Turkissa tapahtuva kristillinen lähetystyö (misiyonerlik) nähdään erittäin tuomittavana.  Erityisesti Vertailevan uskonnonhistorian oppikirjassa kristillisiin lähetystyöntekijöihin liitetään lähes poikkeuksetta vilpillinen uskonnon levittäminen, johon liittyy lähetystyön kohteena olevien ihmisten heikon aseman hyväksikäyttö ja valheellisen informaation jakaminen.  Aineiston mukaan uskonnon levittämisen ohella lähetystyöntekijöillä on myös poliittisia päämääriä. Lähetystyöntekijöiden uhkaa korostetaan esittämällä Turkki lähetystyön erityisenä kohteena maailmanpoliittisesti strategisen maantieteellisen sijaintinsa ja alueen kristillisen menneisyyden takia. Lähetystyötä tekevinä ryhminä mainitaan nimeltä baptistit, adventistit ja evankelikaalit. Vertailevan uskonnonhistorian oppikirjan kristillistä lähetystyötä käsittelevän luvun lopussa todetaan, että jokaisen turkkilaisen velvollisuus on vastustaa uskontoa hyväkseen käyttäviä tahoja, jotka viekoittelevat erityisesti Turkin nuorisoa pois isien uskosta ja uhkaavat näin Turkin jakamattomuutta ja kansallista turvallisuutta.

Käsite ”läntinen maailma” (batı dünya) edustaa aineistossa toiseutta, johon suhtautuminen on kaksijakoista. Ristiretkiaika kuvataan ajanjaksona, jolloin länsimaat syyllistyivät julmuuksiin muslimeja kohtaan. Aineisto toistaa kertomusta islamilaisen maailman tieteellisestä edistyneisyydestä aikana, jolloin Eurooppa oli vielä takapajula. Aineiston mukaan muslimitiedemiehet loivat pohjan länsimaiselle tieteelliselle kehitykselle.

Muslimimaailman pirstoutumisen syytä etsitään länsimaiden toimista. Asian käsittelytavassa näkyy uhriutumisretoriikka. Esimerkiksi länsimaiden Afrikassa harjoittamaan kolonialismiin liittyi aineiston mukaan kristittyjen ja pakanoiden suosiminen ja muslimien syrjintä. Alueelle tehdyt muslimien kannalta epäedulliset valtioiden rajat saattoivat alueella asuneet muslimiyhteisöt vähemmistöasemaan Afrikkaan perustetuissa valtioissa. Aineiston mukaan länsimaiden toimet vaikuttivat merkittävästi myös Osmani-imperiumin luhistumiseen.

Vaikka toisaalta aineistossa länsimaista tiedettä pidetään edistyksellisenä, länsimaissa tapahtuvaan tieteen tekemiseen, varsinkin islamin tutkimukseen liittyen, suhtaudutaan varauksellisesti. Islamin historian historialliskriittiseen metodiin perustuva kommentointi nähdään puolueellisena.

Aineiston suhde tieteeseen yleensä on kaksijakoinen. Toisaalla korostetaan tieteen merkitystä ja painotetaan, että myös islamin tutkimusta tulee tehdä tiedettä hyödyntäen. Toisaalta tiede erityisesti länsimaissa nähdään uskonnon vastaisena, ja näin se kääntyy myös islamia vastaan. Vaikka länsimaissa harjoitettavaan tieteeseen ei liitetä vahvoja viholliskuvia, joissakin selonteoissa sen ylle jää vahva epäluotettavuuden varjo.

 

Näkymiä jatkotutkimukseen ja dialogiin

Tutkitut oppikirjat uhkuvat profeetan esimerkin mukaisen ehl-i sünnet -islamin edustajan itsevarmuutta. Kunnon muslimi on samalla kunnon kansalainen modernissa Turkin sekulaarissa tasavallassa. Uskonnollisen aineksen keskellä sekularistisen valtiojärjestelmän merkitystä korostavat selonteot vaikuttavat kuitenkin irrallisilta ja selittyvät pitkälti Turkissa vallitsevalla sekularismin ja uskonnon välisellä jännitteellä. Mielenkiintoinen tutkimusaihe pitkittäistutkimukselle on seurata, kuinka sekularismin osuus oppikirjoissa muuttuu islamiin nojaavan AK-puolueen voittokulun jatkuessa. Merkille pantavaa on aineiston edustama veljellinen ja ymmärtävä suhtautuminen muita muslimeja kohtaan.

Suhde ei-muslimeihin ja länsimaihin on kaksijakoinen. Aineistossa painotetaan islamin suvaitsevaisuutta eriuskoisia kohtaan ja muistutetaan islamin ja Turkin sekulaarin perustuslain takaamasta uskonnonvapaudesta. Länsimainen tiede on hyvä asia oikein käytettynä. Diskurssin vaihtuessa länttä ja eriuskoisia kohtaan osoitetun suvaitsevaisuuden tilalle astuu epäluulo ja jopa vihollisuus. Aineistossa esiintyvät viholliskuvat eivät kuitenkaan ensisijaisesti nouse islamista, vaan uhka esitetään kemalistisessa diskurssissa. Uhattuna ovat Turkin yhtenäisyys, jakamattomuus ja yhteiskunnallinen rauha. Tasavaltaan ja maan yhtenäisyyteen kohdistuvat epämääräiseksi jäävät uhkakuvat nousevat ensisijaisesti maan sisäpuolelta. Aika näyttää, kuinka kemalismin aseman heikentymisen myötä uhkakuvat ja niiden kohde muuttuvat.

Oppikirjat painottavat, että historiassa syntyneestä länsimaihin liittyvästä luottamuspulasta huolimatta yhteisessä maailmassa rauhassa ja harmoniassa eläminen edellyttää dialogia. Selvää on, että aineiston edellyttämän dialogin tavoite ei voi olla aineiston edustaman islamin länsimaalaistaminen tai kristillistäminen, vaan kunnon muslimi käy dialogia totuudestaan ja periaatteistaan tinkimättä. Rauhan ja yhteisymmärryksen rakentamisen kannalta mielenkiintoinen aihe jatkotutkimukselle on, kuinka nämä totuudet ja periaatteet käyvät yksiin esimerkiksi länsimaissa vaikuttavien ajatusvirtausten kanssa.

 

Kari Vitikainen on toistakymmentä vuotta Turkissa asunut, Turkkiin ja turkkilaiseen islamiin erikoistunut freelance-luennoitsija ja tohtoriopiskelija. Hänen Jyväskylän yliopiston kasvatustieteelliselle tiedekunnalle valmisteilla oleva väitöskirjatyönsä käsittelee turkkilaisissa imaamisaarnaajalukioissa käytössä olevien oppikirjojen ilmentämää maailmankatsomusta.