Lähi-idän tutkimuksen haasteet Suomessa

 

Olen oppiaineeni 31. professori Helsingin yliopistossa oppituolilla, joka perustettiin vuonna 1640 Kuninkaalliseen Turun akatemiaan yhtenä sen alkuperäisistä yhdestätoista professuurista. Eri aikoina professuurin nimi on ollut muun muassa pyhien kielten professuuri, itämaisen kirjallisuuden professuuri, seemiläisten kielten professuuri ja nyt ensi kertaa seemiläisten kielten ja kulttuurien professuuri. Lukuvuoden 2012 alusta oppiaine tuli osaksi Afrikan ja Lähi-idän tutkimuksen oppiaineryhmää nimellä Lähi-idän tutkimus. Painopisteitä oppiaineessa on kaksi: modernin Lähi-idän yhteiskuntiin keskittyvä linja sekä perinteisempi seemiläiset kielet ja judaistiikka. 1980-luvun alusta yliopistossa on ollut myös arabian kielen ja islamin tutkimuksen oppiaine, joka sekin kuuluu samaan oppiaineryhmään Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksella. Laitos on ainoa paikka Suomessa, jossa voi erikoistua pelkästään Lähi-itään kohdistuviin opintoihin.

Suomessa aivan kuin muuallakin Euroopassa Lähi-itää tutkittiin hyvin pitkään osana Raamatun ja sen ”itämaisen” taustan tutkimusta. Jopa Palestiinan alueen naisia koskevan tutkimuksen uranuurtajan Hilma Granqvistin matka 1920-luvulla Artasin kylään Betlehemin lähellä oli osa Raamatun naisiin kohdistuvaa tutkimusta! Orientalistisessa tutkimustraditiossa pääasemassa ovat olleet klassiset seemiläiset kielet ja niiden väliset suhteet sekä Lähi-idän uskonnot pyhine teksteineen. Tutkimus ja opetus ovat olleet vahvasti teksteihin kohdistuvaa filologiaa. Kieli on nähty välttämättömäksi edellytykseksi ”orientin” ymmärtämiselle, mitä pidän edelleenkin arvokkaana perintönä. Tähän liittyy kuitenkin kaksi merkittävää ongelmaa. Ensinnäkin kielen osaaminen on ymmärretty aivan liian pitkään pelkäksi passiiviseksi lukutaidoksi. Vaikka merkittäviä poikkeuksia Georg August Wallinista alkaen on aina ollut, Lähi-idän tutkimus Suomessa on ollut kamaritiedettä. Tämä traditio heijastuu muun muassa siten, että esimerkiksi arabian opiskelussa painopiste on klassisissa teksteissä. Kiinan ja japanin opiskelijat, joiden taakkana on paljon vähemmän historiaa, saavat käytännönläheisemmän koulutuksen. Käytännön kieliopetus on yksi alue, jossa myös Suomen Lähi-idän instituutti voi olla tärkeänä tukena yliopisto-opetukselle, kuten yhteiset kielikurssit jo osoittavat. Monissa yliopistoissa Lähi-idän opiskeluun kuuluu tärkeänä osana vuoden kestävä kieliharjoittelu kohdemaassa.

Toinen orientalistiseen traditioon liittyvä rasite on se, että pelkän kielitaidon, eli kyvyn lukea alkukielistä tekstiä, on katsottu riittävän kulttuurien ja yhteiskuntien tutkimiseen. Kielitaidosta on tullut jotain paljon enemmän kuin pelkkä väline. Jotain samaa Suomessa on liitetty venäjään, jonka on ”itämaisten” kielten tavoin ymmärretty olevan ikkuna kansan ”sielun” ymmärtämiseen. Vaikka esimerkiksi espanja, englanti ja ruotsi ovat tarpeellisia kyseisillä alueilla tehtävän tutkimuksen kannalta, niihin ei ole liitetty samanlaista mystiikkaa. Kielen ensisijaisuuden takia normaaleihin tieteellisiin metodeihin ja teoriaan liittyvä osaaminen on Lähi-idän tutkimuksen osalta edelleenkin jäljessä monen muun alueen tutkimusta – metodista ja teoreettista osaamista on saatettu pitää jopa turhana kikkailuna. Se, että Lähi-idän historiaa ja yhteiskuntia ovat tutkineet tutkijat, joilla on pelkkä filologinen koulutus, on väistämättä eristänyt Lähi-idän tutkimusta yleisestä teoreettisesta ja metodologisesta kehityksestä. Impressionistinen kuvailu ja luokittelu ovat meillä usein korvanneet teoriaan pohjautuvan analyysin. Suomen Lähi-idän tutkimus tarvitsee enemmän yhteistyötä eri oppiaineiden ja muiden alueiden tutkijoiden kanssa.

Orientalismin perinnettä jatkavan tradition rinnalla Suomessa on kuitenkin ollut myös toinen Lähiitään liittyvä tutkimussuuntaus, joka johtaa Marokossa kenttätyötä tehneeseen Edward Westermarckiin ja tämän oppilaaseen Hilma Granqvistiin. Kenttätyö on kuulunut keskeisenä osana tähän lähinnä antropologiseen tutkimusperinteeseen, lisäksi yhteydet kulloisiinkin teoreettismetodologisiin suuntauksiin ovat olleet paljon kiinteämmät kuin orientalismissa. Valitettavasti nämä kaksi traditiota eivät ole edelleenkään kunnolla löytäneet toisiaan. Synkkä historiallinen esimerkki tästä on juuri Hilma Granqvistin vähättelevä kohtelu Helsingin yliopistossa.

Monesta muusta maasta poiketen Suomessa ei Lähi-idän tutkimusta ole kunnolla kehittynyt aluetutkimuksena, joka olisi kyennyt yhdistämään eri tutkimustraditiot yhteisen katon alle. Muutos arabistiikasta ja hebraistiikasta Lähi-idän tutkimukseen on ollut henkisesti paljon suurempi kuin vaikkapa muutos japanologiasta Japanin tutkimukseen. Pitkä ja kunniakas historia on osaksi ollut myös taakka, joka on hidastanut Lähi-itään liittyvää tutkimusta kehittymästä muiden alueiden tutkimuksen tavoin.

Tällä hetkellä vahvimmin kasvava malli maailmalla on erilaiset Lähi-itä-keskukset, joissa Lähi-itää Marokosta Iraniin ulottuvana alueellisena kokonaisuutena tutkitaan ja opetetaan monitieteisesti eri oppiaineiden puitteissa. Hyvä esimerkki tällaisesta kehityksestä on Lundin yliopistoon vuonna 2007 perustettu Center for Middle East Studies. Mielestäni tämä on malli, jota pitäisi soveltuvin osin seurata Suomessakin. Meillä rajat eri oppiaineiden ja tiedekuntien välillä ovat olleet aivan liian korkeita. Lähi-idän kaltaisen suuren ja monimuotoisen alueen tutkimus edellyttää ehdottomasti poikkitieteellistä lähestymistapaa.

Tällainen kehitys vahvistaisi myös lopullista irtautumista orientalistisesta perinteestä, jossa ylikorostuu kulttuurin merkitys. Kun yhteiskunnallista kehitystä yleensä selitetään ensisijaisesti poliittisilla, taloudellisilla ja sosiaalisilla rakenteilla ja intresseillä sekä niissä tapahtuneilla muutoksilla, Lähi-itää on tulkittu – ja valitettavasti aivan liian usein yhäkin tulkitaan – essentialistisilla kulttuurisilla käsitteillä, joista islam ja niin sanottu islamilainen kulttuuri ovat hyviä esimerkkejä. Tällöin analyysi tapahtuu tyypillisesti eräänlaisessa kielellis-kulttuurisessa kuplassa, jossa laajemmat yhteydet jäävät helposti havaitsematta. Muinaisen Lähi-idän tutkimuksen alueella positiivista kehitystä edustaa assyriologian ja eksegetiikan viime vuosien aikana lisääntynyt yhteistyö. Toivottavasti siihen liittyy myös kasvava tietoisuus seurata yleistä teoreettis-metodista keskustelua relevanttien ”päätieteiden” alalla. Ei ole hyvä, jos esimerkiksi muinaisen Lähi-idän yhteiskuntien tutkimus tapahtuu täysin vailla tietoa siitä, mitä yhteiskuntatutkimuksen alalla yleisesti tapahtuu. Yhteiskuntatutkimus on yhteiskunnan tutkimusta, kirjallisuuden tutkimus on kirjallisuuden tutkimusta ja uskonnon tutkimus on uskonnon tutkimusta täysin riippumatta ajasta, paikasta ja käytetystä kielestä.

Muuttuva Lähi-itä tarjoaa sen tutkijalle jatkuvasti uusia haasteita. Tarvitaan paljon työtä, jotta ymmärtäisimme niitä suuria muutoksia, joita Lähi-idässä on tapahtunut tai on parhaillaan tapahtumassa. Miksi yhdistävät kansalliset identiteetit ovat heikentyneet kaikkialla alueella ja toisaalta sub- ja supranationalistiset identiteetit ovat vahvistuneet? Hyvä esimerkki tästä on Libanon, jossa kaksikymmentä vuotta tuhoisan sisällissodan jälkeen sektariaaniset identiteetit ovat vahvempia kuin koskaan. Toisin sanoen ihmiset identifioituvat vahvimmin nimenomaan omaan uskontokuntaansa eli “sektiinsä” yhteisen kansallisen identiteetin sijaan. Tähän liittyen niin Libanonissa kuin laajasti koko alueella sunni−šiia-jakolinja on viimeisen vuosikymmenen aikana saanut suuren poliittisen merkityksen. Kysymys siitä, kuka on šiia ja kuka sunni, oli pitkään varsin merkityksetön, koska arabinationalismi oli kaikkia yhdistävä tekijä. Nyt siitä on tullut merkittävä jakolinja, joka Jordanian kuningasta mukaillen vaikuttaa Libanonista Mumbaihin. Tunnettu arabilehtimies vertasi hiljan ”šiiakysymystä” Lähi-idässä jopa holokaustia edeltäneen Euroopan ”juutalaiskysymykseen”. Kaiken kaikkiaan yksi Lähi-idän suuria kysymyksiä on ollut ja on se, miten modernit valtiot pystyvät sietämään erilaisuutta. On ironista, että takapajuisena pidetty Osmani-imperiumi, joka hallitsi Lähi-itää vuosisatojen ajan ensimmäiseen maailmansotaan asti, oli selvästi etnis-uskonnollisesti suvaitsevaisempi kuin modernit kansallisvaltiot. Moderni valtio on merkinnyt suurta homogenisoitumista, kun kristityt ovat hyvää vauhtia katoamassa Lähi-idästä ja juutalaisia on lähinnä vain Israelissa. Lähi-idässä modernius ei ole toistaiseksi merkinnyt lisääntyvää suvaitsevaisuutta.

Lähi-idässä käydään vahvaa sisäistä kamppailua siitä, millainen näiden valtioiden tulisi olla. Kysymys demokratiasta ja sen muodoista on tärkeä osa tätä keskustelua. Alan tutkijalla on loistava mahdollisuus seurata ja analysoida tätä kehitystä, sen syitä ja seurauksia. Vastataksemme yllä esitettyihin ja moniin muihin kysymyksiin tarvitsemme sekä hyvää aluetuntemusta − mukaan lukien kielitaitoa − että kehittynyttä teoreettista ja metodologista osaamista. Suurena haasteena tutkimukselle näen myös sen, että pystyisimme tuomaan entistä enemmän Lähi-itään liittyvän erityistuntemuksen osaksi eri tieteenalojen yleistä teoreettista kehitystä. Liian paljon teoriasta on kirjoitettu pelkästään Euroopan ja Yhdysvaltojen kehityksen perusteella.

Hannu Juusola on seemiläisten kielten ja kulttuurien professori ja Lähi-idän tutkimuksen oppiaineen vastuuhenkilö Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksella. Aiemmin hän on toiminut muun muassa Suomen Lähi-idän instituutin johtajana. Juusolan nykyisiä tutkimuskohteita ovat demokratian, kansalaisuuden ja sekularisaation väliset suhteet arabimaailmassa sekä identiteettipolitiikka.

Kirjoitus on julkaistu teoksessa ”Lukemista Levantista” Suomen Itämaisen Seuran suomenkielisiä julkaisuja sarjassa vuonna 2013.