Itsenäisten ammattiyhdistysliikkeiden ja hallituksen vastakkainasettelu Algeriassa

 

Algeriassa on toiminut pian 30 vuotta kymmeniä autonomisia ammattiyhdistysliikkeitä, jotka haastavat maan hallituksen politiikkaa. Itsenäiset ay-liikkeet muodostavat merkittävän osan maan sirpaleisesta oppositiosta ja vaativat työläisten oikeuksien vahvistamista ja demokraattisten uudistusten toteutumista. Vaikka Algerian hallitus virallisesti sallii liikkeiden toiminnan, se pyrkii rajoittamaan niiden toimintamahdollisuuksia. Vähitellen itsenäinen ay-liike onkin kadottanut perinteisen ammattiyhdistystoiminnan eetoksen ja ajautunut lähinnä yhdeksi protestiliikkeeksi muiden joukkoon.

 

Seitsemän vuotta sitten, eli vuonna 2011, kansannousut ravistelivat Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-itää. Valtamediassa ”arabikevääksi” kutsutun prosessin seurauksena valta vaihtui muun muassa Tunisiassa ja Egyptissä. Massiiviset mielenosoitukset käynnistyivät osittain kansalaisyhteiskunnan sinnikkään toiminnan tuloksena. Tunisiassa ja Egyptissä etenkin ammattiyhdistysliikkeellä oli merkittävä rooli Zine El Abidine Ben Alin ja Hosni Mubarakin eroihin johtaneissa suurmielenosoituksissa. Tunisiassa ammattiliitto UGTT (Union Générale Tunisienne du Travail) on sittemmin näytellyt keskeistä roolia maan valtapolitiikassa.

Myös Algeriassa autonomiset ay-liikkeet yhteistyössä oppositiopuolueiden ja kansalaisjärjestöjen kanssa vaativat hallituksen eroa. Autonomiset ay-liikkeet, oppositiopuolueet sekä nuoriso- ja ihmisoikeusjärjestöt perustivat CNCD:n (Coordination Nationale pour le  Changement et la Démocratie), jonka oli tarkoitus painostaa hallitusta järjestämällä mielenosoituksia maan pääkaupungissa Alger’ssa ja muualla maassa. Algerialaiset eivät kuitenkaan innostuneet seuraamaan naapurimaidensa esimerkkiä. Vähitellen mielenosoitukset kuivuivat kasaan, ja CNCD jakaantui eri ryhmittymiin sisäisten näkemyserojen vuoksi.

Vaikka algerialaiset kohtaavat samoja yhteiskunnallisia haasteita, jotka johtivat kansannousuihin maan lähialueilla, sisällissodan aiheuttama turtuminen, poliittinen apatia sekä kokemus kohentuvista yhteiskunnallisista oloista saivat kansan enemmistön jäämään tarkkailuasemiin. Syyrian ja etenkin naapurimaan Libyan tragediat muistuttavat algerialaisia 1990-luvulla koetun sisällissodan raakuuksista samalla, kun Nato-maiden sotilaalliset interventiot tuovat mieleen Ranskan 132 vuotta kestäneen siirtomaa-ajan. Vaikka algerialaiset ovat kriittisiä maan hallintoa kohtaan, vielä epäilevämmin he suhtautuvat oppositioryhmien lupauksiin yhteiskunnallisen tilanteen uudistumisesta.

 

Algerian ammattiyhdistystoiminnan historialliset juuret 

Algerian ammattiyhdistysliikkeellä on monella tapaa tarkasteltuna pitkät perinteet. Ne muodostavat kuitenkin vain pienen osan maan institutionaalisesta jatkumosta. Nykypäivänä on tyypillistä jakaa Välimeren alue etelä- ja pohjoisosiin poliittisin pereustein, vaikka jakolinjat murtuvat helposti laajemmassa historiallisessa viitekehyksessä. Välimerellisen sijaintinsa johdosta Algeria on saanut vaikutteita lukuisista korkeakulttuureista aina numidialaisista kuningaskunnista Karthagoon ja Roomaan sekä Bysantista islamin imperiumin lukuisiin suuntauksiin. Sitten espanjalaiset laajensivat vähitellen vaikutuspiiriään, joka ulottui 1500-luvun alkuun mennessä maan pohjoisosiin, minkä jälkeen osmanivaltakunta ylsi valtansa maahan 300 vuodeksi. Vuonna 1830 Ranska miehitti Algerian. Koloniaalisten rakenteiden vaikutus maan yhteiskuntarakenteissa jatkuu yhä tänä päivänä osana aikaisempien historiallisten ajanjaksojen kudelmaa.

Ranskan siirtomaakaudelta on peräisin myös Algerian ammattiyhdistystoiminta. Idässä sijaitsevaan historialliseen Constantinen kaupunkiin ranskalaiset siirtolaiset perustivat ensimmäiset ammattiyhdistykset jo vuosien 1880-1890 välillä.  Ensimmäinen lakko masinoitiin vuonna 1888 pääkaupungissa Alger’ssa. Ammattiyhdistykset toimivat ranskalaisen keskusjärjestön CGT:n (Confédération générale du travail) alaisuudessa, kunnes bolševikkien perustama kolmas internationaali, Komintern, jakoi ne vallankumouksellisiin ja reformisteihin. Jälkimmäiset jäivät pitkälti CGT:hen, kun taas kolmanteen internationaaliin liittyneet vallankumoukselliset perustivat keskusjärjestö CGTU:n (Confédération générale du travail unitaire). Itsenäisempiä ay-liikkeitä alkoi syntyä etenkin 1920-luvulta lähtien, ja niiden toimintaa muovasi orastavan kansallisuusliikkeen pyrkimykset. Kansalaisyhteiskunta ja järjestötoiminta olivat Algeriassa monipuolisia, joskin hyvin miesvaltaisia niin ranskalaisten kuin algerialaistenkin keskuudessa. Paremmin toimeentuleva yhteiskuntaluokka järjestäytyi klubeissa (nadi) ja työväestö kahviloissa (café). Nämä tilat mahdollistivat algerialaisten ja eurooppalaisten siirtolaisten kohtaamiset, vaikka algerialaisten lailliset ja poliittiset toimintamahdollisuudet ja asema olivat eurooppalaista siirtomaaväkeä huomattavasti rajallisemmat.

Vähitellen myös algerialaiset onnistuivat perustamaan erilaisiin paikallisiin identiteetteihin kietoutuneita poliittisia liikkeitä. Reformistinen suuntaus kehkeytyi ranskalaiseen elämäntapaan sopeutuneesta eliitistä, jota edusti nuoralgerialainen liike ja uskonnollisempi, keskiluokasta koostunut ulamaa-liike. Radikaalimpaa suuntausta puolestaan edustivat kommunistinen puolue ja kansallismielinen messalisti-liike, joka syntyi ”Algerian nationalismin isäksi” kutsutun Messali Hadjin ympärille. Rauhanomaisten pyrkimysten epäonnistuttua kohentamaan maan asukkaiden elinolosuhteita liikkeet radikalisoituivat entisestään ja itsenäistyminen poliittisena tavoitteena vahvistui. Vuonna 1954 Algerian vapautusrintama FLN (Front de Libération Nationale) aloitti aseellisen vapaustaistelun Ranskan siirtomaahallintoa vastaan. Tätä kahdeksan vuotta kestänyttä algerialaisten vapaussotaa pidetään yhtenä rankimmista dekolonisaatioprosessin kamppailuista.

 

Ammattiyhdistysliikkeen synty

Poliittiset liikkeet muokkasivat algerialaisen ay-liikkeen syntyä. Algerialaisten työläisten oli ollut hankala päästä mukaan ranskalaisten ammattiyhdistystoimintaan, johon heitä oli integroitu lähinnä sosialistien ja anarkistien toimesta. Vapaussodan alkuvaiheissa algerialainen työväestö järjestäytyi: vuonna 1955 Algerian kommunistinen puolue PCA (Parti Communiste Algérien) perusti UGSA:n (Union générale des syndicats algériens); seuraavana vuonna aseellista taistelua käynyt FLN perusti UGTA:n (Union générale des travailleurs algériens) ja toinen kansallismielinen messalistinen liike USTA:n (Union syndicale des travailleurs algériens). Vähitellen FLN raivasi muut liikkeet tieltään ja onnistui monopolisoimaan vapaustaistelun. UGTA puolestaan kiellettiin ranskalaisten toimesta heti perustamisensa jälkeen, mutta se jatkoi maanalaista toimintaansa mobilisoiden algerialaista työväestöä Ranskan siirtomaavaltaa vastaan.

Algerian itsenäistyttyä vuonna 1962 maahan syntyi FLN:n ympärille muodostunut yksipuoluejärjestelmä, jonka vallan piiriin myös sodan aikana melko itsenäisesti toiminut UGTA kiinnitettiin. Ay-liikkeestä tuli osa valta-aparaattia, ja vähitellen UGTA:ssa toimineet alkuperäiset työväenaktivistit joutuivat tekemään tilaa valta-asemaa tavoitteleville puolueteknokraateille. Tämän seurauksena työväestö vieraantui osittain ay-liikkeen toiminnasta ja järjestäytymisaste heikkeni. Seuraavien vuosikymmenten aikana, lähinnä 1960- ja 1970-luvuilla, yhteiskunnalliset liikkeet saivat toimia puolueen välittömässä läheisyydessä. Vaikka yksipuoluejärjestelmää voidaan monella tapaa oikeutetusti kutsua sosiaalis-poliittisesta näkökulmasta varsin autoritääriseksi, itsenäistymisen jälkeistä aikaa voidaan kuitenkin luonnehtia yhteiskunnallisen nousun aikakaudeksi samalla kun öljyn ja maakaasun kansallistaminen auttoi monia nousemaan sosiaalisessa hierarkiassa.

Presidentti Houari Boumédiènnen kuoleman jälkeen maata johti 1980-luvulla Chadli Bendjedid, joka aloitti Algerian poliittis-taloudellisen järjestelmän liberalisoinnin. Bendjedid teki yhteistyötä voimistuvan islamistisen liikkeen kanssa ja vahvisti asemaansa suhteessa edesmenneen Boumediennen sosialistiseen valta-aparaattiin. Öljyn hinnan pudotessa 80-luvun puolivälissä tyytymättömyys, etenkin nuorten keskuudessa, kasvoi ja maassa puhkesi rajuja mellakoita. Ne levisivät vuonna 1988 teollisuusalueilta ja laitakaupungeilta koko maahan. Poliisi tukahdutti nuorten masinoimat mellakat voimakeinoin, mutta joutui samalla taipumaan demokraattisiin uudistuksiin. Perustuslaillisen uudistuksen seurauksena puolueesta riippumattomien liikkeiden ja poliittisten puolueiden perustaminen sallittiin, ja vuonna 1989 maahan alkoi syntyä lukuisia uusia poliittisia puolueita, kansalaisjärjestöjä ja autonomisia ay-liikkeitä.

 

Sisällissodasta nousukauteen

Väitöskirjatyössäni keskityn juuri niihin autonomisiin ammattiyhdistysliikkeisiin, jotka syntyivät  vuoden 1989 perustuslakiuudistuksen myötä. Olen keskittynyt etenkin julkisella alalla toimivaan SNAPAP:iin (Syndicat National Autonome des Personnels de l’Administration Publique), joka on suurin ja näkyvin itsenäisistä liikkeistä ja sai ensimmäisenä luvan toimintaansa. Lisäksi olen keskittynyt muutamiin suurimpiin opetus- ja terveysalojen ay-liikkeisiin. Autonomisten ay-liikkeiden noin 30-vuotisen taipaleen voi jakaa karkeasti kolmeen eri ajanjaksoon. Sisällissodan aikana ne yrittivät lähinnä ylläpitää toimintaansa, kun taas 2000-luvulta eteenpäin ne järjestivät suuria mielenosoituksia ja laajasti uutisoituja nälkälakkoja. Vuoden 2011 alueellisten kansannousujen yhteydessä ay-liikkeet eivät kuitenkaan onnistuneet mobilisoimaan algerialaisia laajoihin mielenilmauksiin, ja niiden toiminta on sittemmin ollut pienimuotoisempaa.

Algerian 1990-luvun alun tilanne muistutti joiltain osin vuoden 2011 kansannousuja. Maassa järjestettiin paikallisvaalit, joissa hallitseva puolue FLN koki selvän tappion islamilaiselle pelastusrintamalle (FIS, Front Islamique du Salut). Vuoden 1988 mellakat olivat olleet pitkälti nuorten järjestämiä, mutta vaaleissa menestyivät paremmin organisoituneet islamistit. Algerian armeija keskeytti parlamenttivaalit, kun islamistit etenivät kohti voittoa, ja demokraattinen kokeilu oli tullut tiensä päähän. Presidentti Bendjedid erosi, ja Algeria vajosi veriseen sisällissotaan, joka jatkui koko 1990-luvun. Hallituksen ja islamistiryhmittymien välisissä taisteluissa sai surmansa arviolta 150 000–200 000  henkeä. Kaikkien osapuolten epäillään osallistuneen siviilien joukkomurhiin.

Mustaksi vuosikymmeneksi kutsuttu 1990-luku oli vaikeaa aikaa juuri syntyneelle autonomiselle ay-liikkeelle. Sen oli vaikea mobilisoida algerialaisia mukaan toimintaan, vaikka Algeria oli ajautunut öljyn alhaisen hinnan ja sisällissodan myötä yhä riippuvaisemmaksi Bretton Woods -järjestelmästä ja julkista sektoria yksityistettiin. Edes FLN-puoluetta lähellä ollut UGTA ei kyennyt estämään julkisen sektorin alasajoa, jota IMF:n ajamat rakennesopeutusohjelmat edellyttivät. Lähinnä opetusalalla toimiva CNES (Conseil National des Professeurs du Supérieur), jolla oli vahva edustus yliopistoissa, onnistui järjestämään merkittäviä mielenilmauksia ja pakotti hallituksen suoriin neuvotteluihin. Näkyvämpää toimintaa pystyi pienemmässä määrin jatkamaan myös Kabylian amazigh-väestön kannatusta nauttiva opetusalan SATEF (Syndicat Autonome des Travailleurs de l’Éducation et de la Formation), joka perustettiin amazigh-väestöä lähellä olevan merkittävän oppositiopuolueen Sosialistisen Rintaman (FFS, Front des Forces Socialistes) liepeille.

 

Sisällissodan päättyminen ja kamppailu julkisesta tilasta

Vähitellen aseelliset islamistiryhmittymät heikentyivät, ja presidentiksi vuonna 1999 noussut Abdelaziz Bouteflika sai vaaleissa mandaatin aloittaa rauhanneuvottelut. Autonomiset ay-liikkeet kannattivat rauhansopimusta mutta vaativat samalla sosiaalisten olojen parantamista ja julkisen sektorin elvyttämistä. Öljyn hinnan nousu 2000-luvulla vahvisti hallituksen, poliittisen valtaeliitin ja armeijan asemaa, ja autonomisten ay-liikkeiden oli vaikea haastaa valtaapitäviä. Ne pyrkivät valtaamaan julkista tilaa järjestämällä lakkoja, mielenilmauksia ja nälkälakkoja. Raskas sisällissota oli kuitenkin passivoinut algerialaisia, eikä juuri kukaan halunnut häiritä haurasta rauhaa.

Autonomiset ay-liikkeet mobilisoivat jäseniä väestön eri kerroksista. Mukana toiminnassa on nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, sekulaareja ja islamisteja, oikeistolaisia ja vasemmistolaisia. Yksi väitöskirjani tavoitteista onkin osoittaa algerialaisen yhteiskunnan heterogeenisyys sen sijaan, että maa nähdään yksinomaan uskonnon tai sisällissodassa paljon julkisuutta saaneiden islamistiryhmittymien kautta. Jakolinjat syntyvät pikemminkin valtaapitävien ja oppositioliikkeiden välille eivätkä pelkästään yhteiskunnallisesti muotoutuvien identiteettien ympärille. Haastattelumateriaalia tarkastelen diskurssianalyysin avulla ja pyrin tunnistamaan vastakkaisten diskurssien rakentumista hallituksen edustajien ja hallitusta kritisoivien ay-aktiivien puheissa. Molemmat osapuolet väittävät edistävänsä jatkuvuutta, edustavansa vakautta ja toimivansa kansallisten intressien hyväksi. Vastakkaiset toimijat myös syyttävät toisiaan työhön ja elintasoon kytkeytyvien narraatioiden politisoimisesta.

Hallitus syyttää itsenäisiä ay-liikkeitä toiminnasta ulkomaiden intressien hyväksi. Ay-liikkeet puolestaan väittävät Algerian hallituksen toimivan Yhdysvaltain ja Ranskan käskyjen pohjalta. Ay-aktivistit myös syyttävät hallitusta ihmisoikeusrikkomuksista, mikä on johtanut yhteistyöhön kansainvälisten ja kotimaisten ihmisoikeusjärjestöjen kanssa. Etenkin ihmisoikeusjärjestö LADDH (La Ligue Algérienne pour la Défense des droits de l’homme) toimii läheisessä yhteistyössä SNAPAP:in ja muiden liikkeiden kanssa. Lisäksi hallituksen väitetään hajottavan autonomisia liikkeitä sisältä käsin: liikkeitä ”kloonataan”. Tällä tarkoitetaan sisäisten ristiriitojen kautta syntyvää järjestön hajoamista tai jakaantumista, jolloin kiistellään siitä, kenellä on valta esiintyä järjestön nimissä tai edustajina. Hallinnon väitetään soluttavan liikkeiden sisälle niitä hajottavia elementtejä. Autonomisia ay-liikkeitä onkin useita samannimisiä, mikä on vaikeuttanut kokonaiskuvan hahmottamista. Samalla liikkeiden sisäisissä valtataisteluissa on tyypillistä leimata vastakkainen ryhmittymä hallituksen ”agenteiksi” jo sen perusteella, että henkilökohtaiset erimielisyydet leimahtavat ilmiriidaksi aktivistien välillä.

Vuonna 2014 sairas presidentti Bouteflika valittiin neljännelle kaudelle matalan äänestysprosentin turvin. Autonomiset ay-liikkeet suhtautuivat kriittisesti vaaleihin ja tuntuvat suhtautuvan entistä kriittisemmin spekulaatioihin Bouteflikan viidennestä kaudesta ensi vuoden presidentinvaaleissa. Autonomisen ay-liikkeen tulevaisuus näyttää vähintäänkin haastavalta. Se ei ole pystynyt vaikuttamaan maan työläisten oloihin hallituksen estäessä sen toimintaa, ja liike on vähitellen ajautunut perinteisen ay-toiminnan sijaan pikemminkin poliittiseksi protestiliikkeeksi. Eri toimijat eivät myöskään pysty toimimaan yhdessä poliittisten ja henkilökohtaisten näkemyserojen vuoksi. Sisällissota 1990-luvulla ja sitä seurannut taloudellisen kasvun vuosikymmen vieraannuttivat algerialaisia radikaalimmasta, vaikkakin rauhanomaisesta, toiminnasta. Vaikka hallitukseen ei suhtauduta kovin luottavaisesti, lukuisat tutkimustulokset vahvistavat kansan enemmistön kokemukset parantuvista yhteiskunnallisista oloista ja oman sosiaalistaloudellisen aseman kohentumisesta.

 

Karim Maïche on tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI:ssa. Hän valmistelee väitöskirjaa Algerian autonomisista ammattiyhdistysliikkeistä.