Libanonin erityistuomioistuimen ristiriita

kuvituskuva

 

Pääministeri Rafik Haririn vuonna 2005 tapahtunutta murhaa YK:n päätöslauselmalla 1757 tutkimaan perustettu Libanonin erityistuomioistuin (Special Tribunal for Lebanon – STL) on mielenkiintoinen ennakkotapaus kansainvälisten sota- tai rikostuomioistuinten joukossa. Entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikosepäilyjä tutkimaan perustettujen tuomioistuinten toiminnan perusteena on ollut epäily kansanmurhasta tai muista kansainvälistä humanitaarista lakia vastaan tehdyistä rikoksista. Näitä tutkii myös Haagiin 2002 perustettu kansainvälinen rikostuomioistuin ICC, mutta Libanon ei Yhdysvaltain tavoin ole ratifioinut ICC:n peruskirjaa eikä siten ole tuomioistuimen jäsenvaltio. Yhtään kansainvälistä rikostuomioistuinta ei ole perustettu tutkimaan valtiopäämiehen murhaa ennen Libanonin erityistuomioistuinta. Tämä asettaa ennakkotapauksena erityistuomioistuimen toiminnan suurennuslasin alle. Ero on myös siinä, että erityistuomioistuin toimii Libanonin rikoslain mukaisesti, muut sotarikostuomioistuimet kansainvälisen ja/tai humanitaarisen lain pohjalta.

Rafik Hariri murhattiin Beirutin keskustassa helmikuussa 2005 pommi-iskussa, jossa kuoli pääministerin lisäksi yli 20 muuta ihmistä. Libanonissa johtavien politiikkojen surmat eivät ole uusi asia. Libanon valtiona rakentuu monien sisäisten ristiriitojen ja jännitteiden varaan, joita jännitteitä pitävät edelleen yllä sisällissodan päättäneen Taifin sopimuksen (1989) mukaisesti jaetut valtion avaintehtävät presidentin (kristitty), pääministerin (sunnamuslimi) ja parlamentin puhemiehen (shia) kesken. Tämä sopimuspohjainen hallintotapa, vaikka on opettanut dialogiin ja sopimuksellisuuteen uskontokuntien välillä, on enenevässä määrin altis voimasuhteiden muutosvaatimukselle eri uskontokuntiin samastuvan väestön määrän muuttuessa.

Kristityt edustivat aikaisemmin enemmistöä Libanonissa, nyt väestömääräiset voimasuhteet ovat muuttuneet muslimiväestön eduksi. Muslimit puolestaan ovat jakautuneet koko islamilaista maailmaa jakavan sunna−shia-jakolinjan molemmille puolille shiojen vahvimman kannatusalueen ollessa Etelä-Libanonissa. Ranskan mandaattihallinnon päätyttyäkään Libanon ei missään vaiheessa ole ollut vapaa ulkopuolisista tekijöistä, jotka ovat toiminnallaan muovanneet myös sisäpolitiikkaa. Palestiinalaispakolaisten määrä ja asema on Libanonissa ollut jatkuva keskustelunaihe, ja libanonilaisten ja palestiinalaisten välit ovat pysyneet jännittyneinä. Palestiinalaisleirit Libanonissa ovat sopimuksellisesti olleet itsehallintoalueita, joihin Libanonin valtiosuvereniteetti on yltänyt vain hyvin rajallisesti. PLO veti aikaisemmin puoleensa Israelin iskuja ja interventioita tuhoten Libanonin väestöä ja infrastuktuuria, Hezbollahin aseellinen läsnäolo Etelä-Libanonissa on antanut saman syyn rajan ylittäville aseellisille toimille. Syyria puolestaan oli ollut pitkään Libanonissa sisällissodan jälkeisen sopimuksen vakauttajana ja varmistajana. Syyrian läsnäoloa tuki vain osa libanonilaisista, ja se varjosti yhtenä lisätekijänä Libanonin valtiosuvereniteettia. Libanonin hauraus on sekä sisäisistä että ulkoisista tekijöistä syntynyttä. Verisen sisällissodan haamu on jäänyt kummittelemaan.

Välittömästi murhan tapahduttua YK asetti tutkimuskomission (UN International Independent Investigation Commission – UNIIIC) erityisesti Yhdysvaltojen vaatimuksesta. Tutkimuskomissio asetettiin poikkeuksellisesti YK:n poliittisen osaston (Department for Political Affairs – DPA) alaisuuteen. Tutkimuskomissio muutettiin YK:n päätöslauselmalla vuonna 2007 Haagissa toimivaksi Libanonin erityistuomioistuimeksi. Tuomiosistuimella on vahva mandaatti: se perustettiin YK:n peruskirjan seitsemännen (VII) pykälän perusteella entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuinten tavoin. Tämän pykälän perusteena on uhka turvallisuutta ja rauhaa kohtaan. Saman pykälän perusteella perustetaan yleensä YK:n rauhanturvaoperaatiot, jotka oikeuttavat intervention kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden suojelemiseksi. Tämä mandaatti teki jo sinänsä erityistuomioistuimesta eräänlaisen interventiovälineen normaalin rikosoikeudellisen prosessin toteuttamisen ohella. Murhan jälkeen syyttävää sormea osoitettiin useisiin suuntiin, eikä vähiten median toimesta. Tapahtumien kronologia tukee käsitystä siitä, että Yhdysvalloissa rikoksen arvioitiin mahdollistavan puolueettoman rikostutkinnan lisäksi myös tiettyjen poliittisten tavoitteiden saavuttamisen Libanonissa ja sen välittömässä naapurustossa. Erityistuomioistuin ei voinut välttää poliittisen leiman painolastia, joka sille tuli kannettavaksi. Libanonin lähihistoriaa ajatellen olisi ollut myös varsin hyväuskoista toivoa, että kansainvälisellä rikostutkimuksella ei olisi poliittisia vaikutuksia. Pommi-isku ja sitä seurannut tutkinta olivatkin välittömiä syitä Syyrian vetäytymiseen Libanonista keväällä 2005.

Rikostutkinnan vaiheista on kirjoitettu paljon, mutta sen varsinainen edistyminen on jäänyt hämäräksi. Alussa luotu tutkimussuunta on muuttunut, ja ensimmäiset pidätetyt epäillyt on vapautettu. Tutkimuskenttä on juurikin niin haasteellinen kuin sotarikostuomioistuimilla yleensä. Todistusaineiston hankinta ja todistajien löytäminen on äärimmäisen vaikeaa. Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen tuomioistuin nousi uudestaan otsikoihin reilu vuosi sitten, jolloin julkisuuteen annettiin tietoa odotettavista syytteistä. Näiden mukaan julkistettavat syytteet asettaisivat Hezbollahin jonkinlaiseen vastuuseen murhasta. Tämä tuomioistuimen tieto käytännöllisesti katsoen halvaannutti Libanonin hallituksen toiminnan; olihan epäilyn kohteena järjestö, jonka tuki hallitukselle mahdollisti sen pystyssä pysymisen ja toiminnan. Hallitus kaatui tammikuussa 2011, ja siitä lähtien uutta hallitusta on pyritty muodostamaan Hezbollahin tukemalta pohjalta.

Kansainvälisten rikostuomioistunten toiminta ei ole nopeaa, eikä se uskottavuuden säilyttääkseen rikostutkintaprosessina voikaan olla kovin nopea. Entisen Jugoslavian ja Ruandan tuomioistuimet ovat toimineet lähes 20 vuotta, ja niiden työ on vielä kesken. Luonnollisesti tutkimuksen laajuus yhden murhan (ja muutaman mandaattiin lisätyn) tutkimuksena on paljon rajatumpi kuin Jugoslavian ja Ruandan tutkimuksissa. Siitä huolimatta syntyy se vaikutelma, että tutkimusta vaadittaessa ja tuomioistuinta perustettaessa ei huomioitu riittävästi rikostutkintaprosessin hitautta, johon lisämausteensa on tuonut toimintaympäristön vaikeus. Tämän ymmärtämättömyyttä kuvastaa se, että 2005 perustetun tutkimuskomission työsopimukset olivat vain kolmen kuukauden mittaisia. Libanonin tapahtumat, sisä- ja ulkopolitiikka ja naapuruussuhteet etenivät eri vauhtia kuin tuomioistuimen työ. Hezbollahin ja Israelin välinen sota kesällä 2006, Hezbollahin voimannäyttö Beirutissa kesällä 2008 ja Libanonin ja Syyrian sekä Syyrian ja Saudi-Arabian välien lähentyminen olivat kaikki tekijöitä, jotka tulivat vaikuttamaan tuomioistuimen työn arviointiin ja odotuksiin. Tämä myöhempi kehitys veti myös maton alta niiltä Yhdysvaltojen odotuksilta, joita sillä tuomioistuinta perustettaessa poliittisen kartan muokkaamiseksi oli ollut. Oikeuden toteutuminen on oikeutettu vaatimus; yhtälailla rikostutkimuksen pitäisi pysyä rikostutkimuksena, joka palvelee oikeuden toteutumista. Tutkimuksen kohteen ollessa vahvasti ladattu poliittinen kenttä oikeuden vaatimuksen toteuttaminen muuttuu entistä haasteellisemmaksi.

Onko tuo vaatimus yhä perusteltu, jos näyttää siltä, että YK:n vahvat valtuudet antaman päätöslauselman perusteella tapahtuva tuomioistuininterventio vapisuttaa koko valtiota ja äärimmillään ajaa sen uuteen sisällissotaan? Jugoslavian sotarikostuomioistuinta syytettiin myös politisoitumisesta ja puolueellisuudesta. Sotaan ja rauhaan liittyvät kysymykset ovat aina myös poliittisia, eikä Lähi-idässä ole mahdollista toimia ilman poliittista ulottuvuutta.

Oikeuden ja varsinkin oikeudenmukaisuuden toteutuminen kyseenalaistuu, jos tuomioistuimen toiminta välillisestikin on johtamassa rauhan ja vakauden menetykseen, joka vakavimmillaan tarkoittaa siviiliuhreja. Ristiriitaisimmillaan YK:n yksi päätöslauselma siviilien suojelun periaatteesta lyö korvalle toista päätöslauselmaa, joka voi olla vaikuttamassa siviiliväestön kärsimyksiin. YK:n päätöslauselmilla on oltava se painoarvo, joka globaalille kansainväliselle järjestölle kuuluu. Silmiä ei kuitenkaan voi ummistaa siltä mahdollisuudelta, että kansainvälistä yhteisöä käytetään välineenä ajamaan lyhytnäköisempiä poliittisia tavoitteita kansainvälisen poliittisen toimintaympäristön, tässä tapauksessa Lähi-idän, uudestaan muokkaamiseksi. Lähi-idässä kansainvälisten toimijoiden toimintaa arvioidaan sitäkin taustaa vasten, miten paljon ja millä vakavuudella mitäkin YK:n päätöslauselmaa Lähi-idän kysymyksissä toteutetaan. Päätöslauselmien uskottavuus heikkenee, mikäli niitä tehtaillaan ilman keinoja päästä niihin tavoitteisiin, joihin ne pyrkivät, ja varsinkin, jos päätöslauselmien kautta ajetaan poliittisia tavoitteita.

Libanonin tapauksessa sekä Haririn murhan ratkaisemiseksi että YK:n arvovallan säilyttämiseksi on toivottava mahdollisimman selvää rikosoikeudellista lopputulosta, jossa syyllisiksi epäillyt todetaan syyllisiksi. Kollektiivinen syyllistäminen ei anna luottamusta oikeuden tapahtumiseen. Erityistuomioistuimen toiminnan ei voi katsoa onnistuneen, mikäli lopputuloksena on ruutitynnyri uusille väkivaltaisuuksille, jopa sisällissodalle. Oikeutta yhdelle ei voi tehdä toisten oikeuden kustannuksella. Libanonilaisilla on oikeus turvallisuuteen ja rauhaan omassa maassaan. Erityistuomioistuimen perustamiselle oli vahvat perusteet, eikä vähimpänä se, että libanonilaisten luottamuksen puute omaan oikeusjärjestelmään edellytti kansainvälistä tuomioistuinta. Ehkäpä tutkimuskomission käynnistämän ja erityistuomioistuimen jatkaman rikostutkinnan hyödyllisin anti onkin ollut sen vaikutus Libanonin rikostutkinnan kehittämiseen, vaikka se luonnollisestikaan ei ole ollut tutkinnan varsinainen tavoite. Libanonin tulevaisuuden kannalta erityistuomioistuimen suhteen olennaista on sen onnistunut rikosoikeudellinen toiminta, ei mahdollisten perustamiseen liittyneiden poliittisten toiveiden toteutuminen.

Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maiden hallintojen turvautuminen väkivaltaan kansanliikkeiden tukahduttamiseksi keväällä 2011 on nostanut uudestaan esille kysymyksen kansainvälisen rikostutkinnan tarpeellisuudesta. Viimeksi tätä on esitetty Syyrian osalta. Mitä tahansa päätetäänkin tehdä, päätökset olisi hyvä tehdä sen ymmärryksen pohjalta, joka aikaisemmin perustetuista sotarikostuomioistuimista ja kansainvälisistä tutkinnoista on saatu. Nyt on jo aika oppia jotakin Libanonin erityistuomioistuimesta, vaikka sen työ on vielä kesken.

 

Ari Kerkkänen, FT on Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Damaskoksessa. Hän on työskennellyt YK:n entisen Jugoslavian sotarikostuomioistuimen palveluksessa Haagissa vuosina 2002-2005.