Vuosituhat yhta tarinaa

 

Yhtäällä kiistellään juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin välisistä eroista huomioimatta yhtäläisyyksiä, toisaalla todetaan niiden samankaltaisuus eikä edes kajota yksityiskohtiin. Miten tutkimus voi lähestyä näiden kolmen uskonnon historiaa kriittisestä, vertailevasta näkökulmasta? Mitä juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla oikein olikaan yhteistä?1

Usein poleemiset kysymyksenasettelut sekä kiistat valtaavat tilaa juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin vertailevassa tutkimuksessa, koska niissä haastetaan toinen suoraan: Mikä laki on kaikkein tärkein?2 Onko Jeesus Jumalan Poika?3 Kun historiallista todellisuutta rekonstruoidaan tämänkaltaisten teologisten kysymysten pohjalta, voidaankin päätellä, että varhaiset kristityt eivät voineet sietää juutalaisten pakkomielteistä laintulkintaa ja että Muhammadin seuraajien oli täysin mahdotonta hyväksyä, että Jumalalla olisi lapsi. Näin tarkasteltuna uskontojen yhtymäkohdista muodostuu tietynlainen toisen torjumisen kenttä: yhden uskonnollinen identiteetti nojaa sen varaan, että muiden on ajateltava toisin ja siten oltava väärässä.

Saatavilla oleva lähdemateriaali mahdollistaa myös rinnakkaisen näkökulman, josta hahmottaa sitä historiallista todellisuutta, missä Lähi-idän monoteistiset uskonnot kehittyivät. Se tulvii jaettuja tapoja ja yhteisiä aiheita, joiden ainoa tai ensisijainen funktio ei näytä olevan eksplisiittisessä te/muut vastaan me -polemiikissa.4 On paljon tarinoita, jotka näyttävät kiertäneen näiden eri tavoin uskovien parissa.

Yhteisen materiaalin jakaminen ei ole yksinkertaisempaa, itsestään selvempää tai luonnollisempaa kuin vanha kunnon vastakkainasettelu. Se ei liioin ole tutkimuksen näkökulmasta ongelmattomampaa. Verrattuna vastakkainasetteluun tarinoiden kierrättäminen on ennen kaikkea toisenlainen tapa osallistua yhteiseen ja jaettuun, kytkeytyä olemassa olevaan ja jäsentää käytettyä ja suosittua materiaalia – ajattelua, tapoja, maailmankuvaa – osaksi oman yhteisön ajattelua ja toimintaa. Yhteisen materiaalin toistaminen ja uudelleenkäyttäminen paljastaa niin samankaltaisuuksia kuin myös eroja, jotka voivat juontua eri uskontojen erilaisista tavoista, opeista tai uskomuksista. Toisaalta on syytä huomioida, että erot eivät aina sijoitu eri uskontojen rajapinnoille vaan voivat olla myös paikallisia. Sellaisina ne eivät mallinna välttämättä juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin vaan esimerkiksi idän ja lännen ajattelutapojen välisiä eroja.

 

Tarinoita äidistä ja hänen seitsemästä pojastaan

Eräs tarina, joka on nauttinut kansansuosiota ajanlaskumme alusta lähtien, on tarina äidistä ja hänen seitsemästä pojastaan.5 Tarinan sankareita ovat veljekset, jotka teloitetaan uskonnollisen vainon alla ja jotka muistetaan äärimmäisestä uskollisuudestaan isien uskontoa ja elämäntapaa kohtaan. Hämmennystä, ihastusta ja järkytystä lietsoo tämän isättömän perheen äitihahmo, joka seisoo poikiensa teloituspaikalla ja rohkaisee lapsiaan läsnäolollaan sekä sanoillaan. Tuleminen vainotuksi – tai pakotetuksi uskomaan toisin – on kiinnostava ja toistuva teema myös uskontojen ja kulttuurien kohtaamispinnoilla: voidaan sanoa, että kysymykset siitä, mihin saakka on sopeuduttava ja milloin täytyy radikalisoitua henkensäkin uhalla, muodostavat uskonnollista klassikkomateriaalia.

Varhaisimman kirjallisen muistuman äidin ja hänen seitsemän poikansa tarinasta välittää meille anonyymi juutalainen historioitsija, joka sijoittaa tapahtuman Antiokhos IV Epifaneen hallintokaudelle (160-l. eaa.). Tässä kontekstissa uskonnon puolesta kuoleminen motivoi juutalaisia kapinallisia, jotka taistelivat elinoikeutensa ja identiteettinsä säilymisen puolesta Juudeassa.6 Ensimmäisellä vuosisadalla ajanlaskun alun jälkeen myös toinen kreikankielinen juutalainen anonyymi kirjailija tarttuu samaiseen kertomukseen ja antaa marttyyrien esimerkin avulla todistuksen vakaumuksellisesta filosofiastaan, jossa hurskauteen ja lainkuuliaisuuteen ankkuroitu järki hallitsee kaikkia tunteita, myös kipua ja kuolemanpelkoa.7 Teoksen lopputuloksena syntyy makkabilaisajan juutalaiset kansalliset sankari-marttyyrit, joiden lujuus ja viisaus kohottaa heidät osaksi jumalallista kamppailua ja koko universumin ihastuksen aiheeksi.8

Nämä lähteet – Toinen ja Neljäs makkabilaiskirja – luetaan osaksi toisen temppelin ajan juutalaista hellenististä kirjallisuutta.9 Monet näistä teksteistä tulivat osaksi kreikankielistä raamatunkäännöstä (Septuaginta) ja nauttivat suurta suosiota varhaisten kristittyjen joukossa. Äidin ja hänen seitsemän poikansa suosio kristillisissä perinteissä näyttää usein riippuvan juuri Makkabilaiskirjojen suosiosta.10 Eksplisiittiset viittaukset Makkabilaiskirjoihin, joista tarina löytyy, antavat kertojalle tiettyä uskottavuutta kertoa tarinaa: kertoja vihjaa kertovansa jotain, millä on perusta jo kirjoituksissa. Vaikka tällainen kertoja paikoin toistaisi Toisen (ja Neljännen) makkabilaiskirjan ilmaisuja suoraan, ei käyttö tarkoita kopioimista. Tarinan kierrättäminen osoittaa, että käyttäminen on aina valikoivaa ja se sijoittaa olemassa olevaa materiaalia uuteen kontekstiin – käyttöönotto luo uusia tulkintoja.

Samalla näiden makkabilaismarttyyrien kasvava tunnettavuus ja suosio vaikuttivat siten, että itse kirjoja tuskin tarvittiin. 300-luvulta jaa. alkaen näyttää kristittyjen keskuudessa – mahdollisesti Antiokiassa – virinneen makkabilaismarttyyrien pyhimyskultti, joka levisi nopeasti koko sen aikaiseen kristikuntaan.11 Kultin myötä äiti ja hänen seitsemän poikaansa innoittavat juhlia, saarnoja, hymnejä, pyhiinvaelluspaikkoja, kirkkorakennuksia sekä kuvia – ikään kuin he olisivat irronneet historian havinasta ja kehittyneet ikoneiksi, uskonnollisiksi keulakuviksi.12 Sellaisina he saivat ajattoman – myös ulkokirjallisen – arvon ja ovat kohdattavissa pyhäinjäännöstensä ja lukuisten muiden muistumien kautta. Tällaisen muistuman tallensi myös eräs kuuluisimmista varhaisista islamilaisista runoilijoista, Abū Nuwās (n. 750–835 jaa.). Muiden kristillisten esikuvien – kuten Jeesus, Maria ja Johannes – ohessa hän ylistää runossaan äitihahmoa, joka kantoi uhriksi seitsemän poikaansa.13 Lyhyt ja ohimenevä viittaus on monitulkintainen, mutta osoittaa, että äidin ja hänen seitsemän poikansa silhuetti saavutti myös ei-kristillisen yleisön.

Rabbiininen perimätieto – eli juutalaisten oppineiden lain ja kirjoitusten tulkinta, joka on koottu lukuisiin rabbiinisiin kokoelmiin – jäsentyy pitkälti Tooran sekä heprealaisten kirjoitusten käytön ja tulkinnan varaan. Se näyttää hyödyntävän kreikankielistä hellenististä juutalaista kirjallisuutta vain vähän eikä viittaa suoraan esimerkiksi Makkabilaiskirjoihin.14 Äidin ja hänen seitsemän poikansa kertomus elää kuitenkin myös rabbiinisessa traditiossa ja linkittyy osaksi rabbien raamatuntulkintaa. Muun muassa Babylonialainen Talmud sekä rabbiininen kommentaari Valitusvirsiin kertovat erilaiset mutta toisiaan muistuttavat versiot tästä kertomuksesta selittäessään sitä, kuinka Raamatun totuudet – ennustukset ja lupaukset – toistuvat ja toteutuvat historiassa.15

Yhtäällä muslimioppinut al-Malaṭī (k. 987 jaa.) kirjoitti muistiin – tyyliltään samankaltaisesti kuin rabbit – kertomuksen äidistä ja hänen seitsemästä pojastaan, jotka kerran osoittivat esimerkillistä rohkeutta vainojen alla.16 Yksityiskohdat paljastavat niin samankaltaisuuksia kuin eroavaisuuksia suhteessa sekä Makkabilaiskirjoihin että rabbiinisiin ja kristillisiin versioihin – al-Malaṭī hyödyntää tarinaa, jonka hän tuntee ja joka sopii hänen käyttötarkoituksiinsa. Kertoessaan hän muovaa tarinasta omanlaisensa. Jälleen sen minkä kertoi heistä, sopii kertoa jotain myös meistä.

Äiti ja hänen seitsemän poikaansa nauttivat suosiotaan erilaisten kertojien käsissä muuttuvin tavoin. Heidän tarinansa kuvaa menneiden aikojen hurskaita, jotka selittävät kertojansa historiaa ja liittävät hänet osaksi sitä. He ovat roolimalleja, joiden ominaisuudet seuraavat aikaansa ja jättävät vain hieman tilaa muulle kuin ihailulle ja imitaatiolle. Heidän kohtalonsa kiteyttää jotain kirjoitusten ikuisista totuuksista ja selittää niitä tavalla, jonka on määrä puhutella. Kristillistä reseptiota, kulttia ja ikonografiaa voidaan tarkastella yhtäällä, rabbiinisia kertomuksia vertailla vain keskenään ja islamilaiset viittaukset voidaan kuitata myöhäisinä. Toisaalta tällaista materiaalia voidaan myös hyödyntää tutkimuksessa, joka polveilee juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin välisillä rajapinnoilla – näiden uskontojen historian ymmärtämisestä yhteydessä toisiinsa.

 

Historiallinen vertaileva tutkimus: tarina suositun tarinan jakamisesta

Hyvästä tarinasta voi tulla suosittu. Suosio tarkoittaa monenlaista käyttöä, esimerkiksi kirjallista, suullista ja kuvallista, monissa medioissa. Näin ollen valtaosa tarinan suosiosta on kadonnut historian hämärään ja hautautunut suosijoidensa sydämessä maan tomuun. Toisaalta suosio myötävaikuttaa kohteensa saatavuuteen, ja siksi suosion on taipumus ruokkia itseään. Suosio voi tehdä hyvistä tarinoista kuolemattomia.

Miten historiallinen kriittinen tutkimus voi tarttua suosittuun tarinaan ja käsitellä sitä? Ensiksikin suositun tarinan esiintymistiheys ja -ympäristö, niin sanottu käyttöhistoria, rohkaisee tutkimaan vuorovaikutusta: juutalaisten, kristittyjen ja muslimien maailmat eivät olleet toisistaan riippumattomia eikä niiden välillä ollut mahdotonta liikuskella. Toisaalta yksikään uskonto ei ole kaikkialla aina sama vaan kantaa mukanaan erilaisia, paikallisia historiallisia traditioita: se mikä on yhdelle kristitylle ”omaa” ei tokikaan ole sitä välttämättä jokaiselle kristitylle kautta maan ja aikojen. Samalla suosio (popularity) rikkoo rajoja eliitin ja niin sanotun rahvaan välillä. Suosittu esimerkki kelpaa niin oppineille heidän kirjoituksiinsa kuin myös suuren yleisön pyhimykseksi ja miksei ohikulkijoiden uteliaisuutta ruokkimaan. Saatavillamme on vain rippeitä siitä kirjoitetusta, kerrotusta, nähdystä, kuullusta ja koetusta, mitä tunnettu tarina kuljettaa matkassaan ja mitä se luo ympärilleen.

Ajanlaskumme ensimmäinen vuosituhat todistaa äidin ja hänen seitsemän poikansa kertomuksen tunnettavuudesta juutalaisten, kristittyjen ja muslimien parissa ja heijastaa paikoin sen suurta suosiota. Tarina elää itsenäisissä tulkinnoissa ja eri tavoin ehjänä eri traditioissa. Lisäksi ”kaduilta ja toreilta” – paikkojen nimissä, kuvissa, kalentereissa sekä ohimenevissä huomautuksissa – löytyy vihjeitä, jotka tunnistamme vain kun tunnemme tarinan. Hyppysissämme on kaikkea muuta kuin ”vain yksinkertaista” jakamista: tutkimuksen on haarukoitava, missä ja miten yhteisestä materiaalista tulee yhteistä, kuinka yhteistä käytetään, omistetaan ja käytön kautta laitetaan edelleen jakoon. On tunnusteltava yhteisiä tarinoita, joista yhä voi oppia.

 

Anna-Liisa Tolonen on tohtorikoulutettava Suomen Akatemian rahoittamassa Järki ja uskonnollinen hyväksyminen (Reason and Religious Recognition) –huippuyksikössä Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Lukuvuoden 2012–2013 hän valmisteli väitöskirjaansa Jerusalemissa Suomen Lähiidän instituutin tutkijavieraana.

 

[1] Kirjoitus pohjautuu Tampereella 2012 Suomen Lähi- for a JewishChristianMuslim Interchange? väitös

[2] Ks. esim. Mark. 12:1834, missä kirjoittaja kuvaa tilannetta, jossa Jeesuksen aikalaiset oppineet juutalaiset haastavat häntä kirjoitusten ja laintulkinnassa.

[3] Ks. esim. Marian suura (19): 8893, missä torjutaan muiden esittämä ajatus siitä, että joku olisi Jumalan lapsi.

[4] Lupaavina ja ajankohtaisina suomalaisina esimerkkeinä tämänkaltaisesta tutkimuksesta mainittakoon Suomen Akatemian tukemat hankkeet (2013kristen huippuyksikkö (Risto Saarinen, Helsingin yliopisto).

[5] Nykyisiä traditioita sivuavat kirjoituksissaan mm. Michael Abdalla 2009. The Cult of Mart Shmunie: A Maccabean martyr in  the tradition of the Assyrian churches of Mesopotamia. Journal of Assyrian Academic Studies 23(1): 2239; Galit Hasan-Rokem 2000. Web of Life: Folklore and Midrash in Rabbinic literature. Standford: Stanford University Press (sivut 118119); sekä Gerard Rouwhorst 2004. The Cult of the Seven Maccabean Brothers and their Mother in Christian Tradition. Teoksessa Marcel Poorthuis & Joshua Schwartz (toim.), Saints and Role Models in Judaism and Christianity: 183-204. (Jewish and Christian Perspectives 7) Leiden: Brill.

[6] Äidin ja hänen seitsemän poikansa marttyyrikertomus: 2 Makk. 7:131. Kertomusta edeltää Eleazarin, vanhan oppineen, marttyyrius (2 Makk. 6:1831) ja sitä seuraa kuvaus Juudas Makkabilaisen johtamasta voitokkaasta kapinasta (2 Makk. 8:1).

[7] 4 Makk. 1:7a kykenisin osoittamaan teille, että järki pitää tunteet hallinnassaan, mutta paras esimerkk tässä teoksessa äidin ja seitsemän veljeksen marttyyrius yhdistetään Eleasarin marttyyriuteen.

[8] 4 Makk. 17:1114.

[9] Tätä kirjallisuutta kutsutaan joskus myös intertestamentaaliseksi tai Vanhan testamentin apokryfiseksi kirjallisuudeksi.

[10] Yksi varhaisimmista kristillisistä kirjoittajista, joka kertoo tarinan äidistä ja hänen seitsemästä marttyyripojastaan, on Origenes (n. 185251 jaa.). Hänen mukaansa Makkabilaiskirjojen dokumentoiman esimerkin tulisi rohkaista hänen ystäviään marttyyriuteen.

[11] Tuoreimpia artikkeleita makkabilaismarttyyrien kultin alkuvaiheista on esim. Gerard Rouwhorst 2005. The Emergence of the Cult of the Maccabean Martyrs in late Antique Christianity. Teoksessa Johan Leemans (toim.), More than a Memory: The Discourse of martyrdom and the construction of Christian identity in the history of Christianity: 8196. Leuven: Peteers.

[12] Tunnetuimmista kristillisistä saarnoista ks. Rouwhorst 2005: 8489; syyriankielisistä kristillisistä lähteistä Witold Witakowski 1994. Mart(y) Shmuni, the Mother of the Maccabean Martyrs, in Syriac Tradition. Teoksessa René Lavenant (toim.), VI Symposium Syriacum 1992: University of Cambridge, Faculty of Divinity 30 August – 2 September 1992: 153168. (Orientalia Christiana Analecta 247) Rome: Pontificio Istituto Orientale. Ikonografiaa sekä kysymystä reliikeistä käsittelee mm. Albrecht Berger 2012. The Cult of the Maccabees in the Eastern Orthodox Church. Teoksessa Gabriela Signori (toim.), Dying for the Faith, Killing for the Faith: Old-Testament faithwarriors (1 and 2 Maccabees) in historical perspective: 105123. Leiden: Brill.

[13]  Abū Nuwāsia siteeraa al-Shābushtī (k. 988) kirjassaan Kitāb al-Diyārāt Awwad 1986: 205). Runo edustanee nk. Mujun-genreä, jossa hyödynnetään usein parodioiden uskonnollista (niin kristillistä kuin islamilaista) kuvastoa ja sanastoa.

[14] Makkabilaisista rabbiinisessa kirjallisuudessa ks. Günter Stemberger 1992. The Maccabees in Rabbinic Tradition. Teoksessa F. García Martínez, A. Hilhorst & Cl.J. Labuschange (toim.), The Scriptures and the Scrolls: Studies in honour of A.S. van der Woude on the occasion of his 65th birthday: 193203. Leiden: Brill.

[15] Rabbiinisia versioita, jotka ajoitetaan ensimmäisen vuosituhannen puoliväliin tai jälkipuoliskolle jaa., on neljä: Babylonialaisessa Talmudissa traktaatissa Gittin (57b), Valitusvirsien rabbiinisessa kommentaarissa Midrash Eikha Rabbah jakeen 1:16 selityksessä, saarnakokoelmassa Pesikta Rabbati sekä midrash-teoksessa Tanna debe Eliyyahu. Ks. esim. Gerson D. Cohen 2007. Hannah and her Seven Sons. Teoksessa Michael Berenbaum & Fred Skolnik (toim.), Encyclopaedia Judaica, VIIl. Detroit: Macmillan Reference USA.

[16] al-Malaṭīn versio löytyy hänen kirjastaan Kitāb al-tanbīh wa’l-radd (toim. S. Dedering 1983: 86–89).