Valokuva Lähi-idässä, omakuva Arabiemiirikunnissa

 

Valokuvauksen historia Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa on kolonialismin historiaa; Egypti ja Palestiina dokumentoitiin daguerrotypian ja kalotypian keinoin jo vuonna  1839. Itse asiassa, lähes 40 eurooppalaisen ja amerikkalaisen valokuvaajan on arvioitu käyneen Lähi-idässä ennen vuotta 1880. Kolonialistisen valokuvauksen taustalla vaikutti muun muassa brittien kasvava asema emämaana ja sitä seurannut uteliaisuus alusmaiden ihmisiä ja kulttuureja kohtaan. Toisaalta viktoriaanisen ajan Euroopassa varhaiset antropologiset tieteet rodullisine jaotteluineen toimivat perustana tyyppivalokuville, joita siirtomaaisännät ottivat koko Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueella.

Kolonialismin vaikutuksen alla musliminaisista kehittyi yksi pitkäikäisimmistä orientalistisista kuvatyypeistä. Paikalliset naiset samastettiin Orienttiin, joka kuvattiin usein hedelmällisenä, viettelevänä äitinä, maailmankohtuna. Orientalistisesta ajattelusta rakentui sisäisesti looginen pseudokulttuuri, joka vaikutti niin kirjallisuuteen, maalaustaiteeseen kuin myös valokuvaukseen. Tässä suuntauksessa musliminaiset kuvattiin usein haaremiympäristössä leppoisina vaimojen ja jalkavaimojen ryhminä, tummaihoisen eunukin vahtivan silmän alla. Orientalistinen fantasia salli valkoisen eurooppalaisen miehen kuvitella itsensä haaremin valtiaaksi, voimakkaaseen vastakohtaan viktoriaanisen ajan moraalin ja tapanormiston kanssa.

Käytännössä musliminaiset olivat kuitenkin ongelma länsimaisille valokuvaajille. Sisäänpäin kääntynyt arkkitehtuuri, sukupuolten mukaan jaetut tilat ja huivittautuminen kutkuttivat uteliaisuutta, mutta estivät samalla kuvauksen. Pyrkimys valokuvata seksuaalisina ja eksoottisina  pidettyjä naisia oli esteistä huolimatta niin kova, että naisten kuvaamista ympäröi metsästystä muistuttava mentaliteetti. Paikallisia naisia kuvattiin luvan kanssa ja ilman, pientä korvausta vastaan tai tietämättömyyttä hyväksikäyttäen. Useimmat musliminaiset eivät suostuneet riisumaan huivejaan saatikka vaatteitaan, joten kaikkein uskaliaimpia kuvia varten ostettiin palveluksia joko prostituoiduilta, tanssitytöiltä tai köyhiltä alaluokkien naisilta.

Tätä taustaa vasten huivitetuista musliminaisista on kehittynyt yksi fetisoiduimmista ja stereotypisoiduimmista ihmisryhmistä, joka nähdään usein yhä edelleen passiivisena uhrina. Niinpä halusin omassa Pro gradu –tutkimuksessani keskittyä musliminaisten omakuviin, sillä omakuvat suovat ottajalleen vapauden ja vallan esittää itsensä niin kuin he itse haluavat. Tutkimuksen aineistona olivat nuorten Emiraattinaisten omakuvat Internetin Flickr-kuvagalleriassa. Ensisijaisena tavoitteena oli selvittää, miten nuoret Emiraattinaiset esittävät itsensä omakuvissaan ja miten he rakentavat identiteettiään uudessa mediassa.

Kameroiden ja valokuvausstudioiden yleistyessä Lähi-idässä 1800-luvun aikana, alkoi myös paikallinen kuvakulttuuri kehittyä. Osmani-imperiumin alueella hallitus pyrki käyttämään valokuvaa propagandistisesti ja esimerkiksi Iranissa Shaahi Nasir ed-Din perusti valokuvauskoulun vuonna 1860 ja hankki hovikuvaajan. Vähemmistöistä varsinkin armenialaiset, kuten Abdullah Frères, perustivat aktiivisesti omia liikkeitä. Alkuun paikalliset valokuvaajat toimivat kolonialistisissa raameissa, tuottaen sisällöllisesti ja tyylillisesti samantapaisia – joskin realistisempia ja intiimimpiä – tyyppikuvia kuin länsimaiset kuvaajat. Selkeänä poikkeuksena paikalliset kuvaajat eivät edes pyrkineet ottamaan kuvia naisista, todennäköisesti sosiaalisten tabujen takia. Yläluokan tavasta otattaa perhe- ja henkilökuvia tuli pian moderni muoti-ilmiö varsinkin koulutetun eliitin keskuudessa. 1900-luvulle tultaessa valokuvausstudioita löytyi lähes jokaisesta maaseutukaupungista esimerkiksi nykyisen Turkin ja Egyptin alueelta.

Valokuvaus pysyi kuitenkin ammattimaisena ja yksityisenä. Perhepotretteja tai omia kuvia ei esitelty muille kuin oman perheen tai läheisen suvun jäsenille. Julkisessa valokuvassa poseeraaminen olisi merkinnyt yläluokkaisille naisille maineen menetystä. Tosin asenteet vaihtelivat perheen, etnisyyden, maan ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. 1900-luvun alkuun mennessä monet naiset näkyivät perhepiirissä otetuissa kuvissa tai he saattoivat tietoisesti pyrkiä valokuviin mukaan esimerkiksi pitämällä lasta sylissä kuvauksen ajan. 1920-luvulta lähtien valokuvat naisartisteista alkoivat vaikuttaa laajemmin naiskuvaan ja muotiin, sekoittaen itämaisia ja länsimaisia vaikutteita. Valokuvia myös alettiin käyttää osana avioliiton järjestämistä, niiden avulla tuleva sulho saattoi arvioida morsiuskandidaatin ilman virallista tapaamista.

Viitteitä varhaisista ammattimaisista naisvalokuvaajista löytyy vain muutamia, Nasaretista, Ankarasta, Istanbulista ja Beirutista, joten tätä ammatinvalintaa tulee pitää enemminkin poikkeuksena kuin sääntönä. Tästä huolimatta jotkut heistä ovat saattaneet työskennellä esimerkiksi  keskittyen naisasiakkaiden muotokuvien ottamiseen studiossa tai näiden kotona. Kuvaamisen sijaan naiset toimivat usein valokuvaus-perheyritysten taustavoimana pimiössä, retusoijina tai studiohenkilökuntana.

Arabian niemimaalla valokuvauksen yleistyminen oli paljon Levanttia ja Maghrebin maita hitaampaa eikä paikallista valokuvakulttuuria kehittynyt ennen 1940- ja 1950 –lukuja, vaikka joitakin maantieteellisiä paikkoja kuten Mekka ja Medina olikin kuvattu jo 1800-luvun puolella. Arabiemiirikunnissa ammattivalokuvaajia oli vähän, jos ollenkaan. 1900-luvun alkupuoliskolla varhaisimmat valokuvaajat kuuluivat öljy-yhtiöiden työntekijöihin. Osittain tästä johtuen intialaisen Ramesh Shuklan (muutti Arabiemiirikuntiin 1960-luvun lopulla) valokuvat nousivat kansalliseen asemaan ja niitä käytettiin muun muassa seteleissä, armeijan univormuissa, postimerkeissä  ja hallintorakennusten koristeena. Sittemmin entisten ja nykyisten hallitsijoiden kuvat ovat tulleet dominoimaan niin moottoritien varsia, toimistojen seiniä, autojen takaikkunoita, hotellien vastaanottoja kuin rakennusten julkisivuja peilaten kansallista (ja osin myös alueellista) poliittista hegemoniaa. Varsinkin edesmennyt presidentti šeikki Zayed Al Nahyan esitetään usein isällisenä, vaatimattomana ja nöyränä kansakunnan rakentajana.

Nykyisiä johtajia, presidentti šeikki Khalifa bin Zaeyd Al Nahyania ja pääministeri šeikki Mohammed bin Rashid Al Maktoumia ei enää kuvata suurina sotilaina ja karismaattisina johtajina, vaan tieteitä ja taiteita suosivina ovelina poliitikkoina ja bisnesmiehinä. Sen sijaan eliittiin kuuluvia naisia näkyy valokuvissa paljon harvemmin. Naisten näkymättömyys tuntuu olevan alueellista; julkista esiintymistä valokuvissa tai televisiossa pidetään sopimattomana sukukypsille nuorille naisille. Vuonna 2003 koko Persianlahden alue kohahti kun Qatarin emiirin šeikki Hamad Bin Khalifa Al Thanin vaimo šeikha Mozah esiintyi miehensä rinnalla CBS-kanavan 60 Minuuttia –ohjelmassa, sillä siihen asti hänen valokuvaaminen oli ollut kiellettyä. Sittemmin šeikha Mozah on ottanut paljon aktiivisemman ja julkisemman roolin jäljitellen muun muassa Jordanian kuningatar Ranian julkisuuskuvaa. Arabiemiirikunnissa vastaavaan on pyrkinyt Dubain hallitsijan šeikki Mohammedin toinen vaimo, prinsessa Haya Bint Al Hussein, Jordanian edesmenneen kuninkaan tytär. Sen sijaan šeikki Khalifan vaimoa ei julkisuudessa näy valokuvan vertaa ja šeikki Mohammedin ensimmänen vaimo šeikha Hind Bint Maktoum Bin Juma Al Maktoum esiintyy tuskin koskaan julkisuudessa, edes tilaisuuksissa, joissa hän itse on tapahtuman virallinen tukija. Hänen tilallaan edustamassa on usein yksi hallitsijaperheen seuraavasta sukupolvesta.

Arabiemiirikuntien yhteiskunta elää voimakkaan murroksen aikaa, eivätkä monet sosiaaliset normit ole enää perusteltuja. Emiraattien asukkaat ovat alle viidessäkymmenessä vuodessa kehittyneet helmenkalastajista, taatelinkasvattajista ja pikkukauppiaista öljyn rikastuttamiksi globaaleiksi kansalaisiksi. Kun ensimmäinen öljytynnyri myytiin vientiin Abu Dhabista vuonna 1962, maassa asui alle 180,000 asukasta. Vuonna 2011 määrä oli kohonnut arviolta 5,150,000 asukkaaseen, joista kansalaisia on vain noin 19 prosenttia. Nopean väestönkasvun lisäksi Emiraatit on käytännössä rakennettu hiekasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana – tahdilla, joka hidastui vasta vuonna 2007 alkaneen globaalin finanssikriisin seurauksena.

Nuoret emiraattinaiset ovat ihmisryhmänä mielenkiintoinen. Vuosien 2000-2010 välillä aikuisuuteen kasvanut niin sanottu ”Digital Generation” on ensimmäinen emiraattisukupolvi, joka on kasvanut kiihtyvän muutoksen, taloudellisen yltäkylläisyyden, teknologisten innovaatioiden ja kasvavien siirtotyöläismäärien aikana aikuisuuteen. He ovat myös ensimmäinen sukupolvi, joka on suurimmaksi osaksi saanut korkeamman asteen koulutuksen ja voinut hyväksikäyttää globalisaation mukanaan tuomia kulttuurisia ja kansallisia muutoksia. Emiraateissa julkaistaankin jatkuvasti juttuja ”ensimmäisistä” naisista. Ensimmäisistä naisambulanssikuskeista, naislentokapteeneista, naiskilpa-ajajista, naisuimavalvojista, naistuomareista… Nuoret naiset uskovat itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa tärkeänä osana muuttuvaa emiraattiyhteiskuntaa. Tämä asenne on henkinyt myös Arabiemiirikuntien ensimmäisestä naiskuvajournalistista, Alia Al Shamsista, joka valmistui vuonna 2004 yliopistosta ja on sittemmin työskennellyt paikalliselle ja kansainväliselle medialle.

Yleinen epäluulo kameroita ja kuvatuksi tulemista kohtaan on kuitenkin vanhaa ja sitkeää perua. Se perustuu osaltaan normatiivisesti  ymmärrettyyn ja alueelliseen uskomukseen siitä, ettei eläviä olentoja saisi kuvata ollenkaan maalaten, piirtäen, veistäen tai valokuvaten. (Tosin, esimerkiksi al Azharin yliopiston lainoppineet ovat todenneet, että valokuva on lähempänä kopiointia kuin uuden luomista.) Suurin vastustus valokuvausta kohtaan perustuu kuitenkin ”katsesääntöihin”, jotka kehottavan Koraanin Valon suurassa (24:30-31) sekä miehiä että naisia laskemaan katseensa ja olemaan siveellisiä. Lähi-idän elokuva- ja televisio-kulttuurintutkija Hamid Naficyn mukaan silmiä pidetään islamilaisessa ajattelussa aktiivisina ja tunkeilevina eliminä ja katsetta pohjimmiltaan aggressiivisena. Niinpä pelkkä (ei omaa sukua olevan) vastakkaisen sukupuolen edustajan katsominen saatetaan tulkita seksuaalisesti aktiiviseksi teoksi, joka lähentelee silmin tehtävää raiskausta.

Tätä ajatusta tukee teoria, jonka mukaan valokuvausta on vastustettu voimakkaimmin kulttuureissa, joissa naisten näkyvyys on ollut keskeinen osa patriarkaalista kontrollia. Näin ollen, kun naista valokuvataan, mies menettää otteensa naisen näkymättömyydestä ja luovuttaa osan kontrollistaan valokuvaajalle, osan naiselle, joka tulee nähdyksi. Kuvauttamalla itsensä (tai ottamalla omakuvan) nainen siis saattoi rikkoa patriarkaatin hänelle asettamia rajoja ja tulla nähdyksi kameran automaattisen katseen kohteena.

Käsikameroiden ja valokuvauksen yleistyessä muun muassa virallisissa yhteyksissä, myös kuvat naisista yleistyivät Arabiemiirikuntien alueella. Viimeisen kymmenen vuoden aikana, kamerakännyköiden ja halpenevien digitaalikameroiden myötä paikallinen valokuvauskulttuuri on muuttunut globaalien trendien perässä, siitä on tullut arkipäiväistä ja yleistä. Valokuvia ei käytetä vain perhepiirissä, virallisissa yhteyksissä tai yhteiskunnallisen muutoksen tukena (kuten koko kevään ja kesän 2011 jatkuneiden kansannousujen aikaan), vaan myös harmittomana viihteenä ja identiteetinrakennusvälineenä, kuten missä tahansa muualla maailmassa.

Omassa tutkimuksessani keskityin Flickr ryhmän BanaaT UAE jäsenten kuviin, joista 170 nuoren naisen valokuvat  valittiin otokseksi sisällönanalyysiin. Otoksen omakuvat alistettiin historialliselle ja kulttuuriselle vertailulle kansallista identiteettipolitiikkaa painottaen. Tutkin kuvia suhteessa Arabiemiirikuntien historiaan, naisten nykyiseen yhteiskunnalliseen asemaan, paikalliseen ja kolonialistiseen visuaaliseen perinteeseen sekä uuteen viestintäteknologiaan. Yllättäen, globaaleista trendeistä poiketen, tutkimustulokset osoittivat, että nuoret emiraattinaiset eivät julkaise klassisia, tunnistettavia kasvonpiirteitä sisältäviä omakuvia, sillä ne puuttuivat kokonaan analysoitujen 8248 kuvan joukosta. Itse asiassa, vain seitsemän valokuvaa esitti tunnistettavaa henkilöä; näistä kuvista kuusi esitti lapsia ja vain yksi nuorta naista. Mitä johtopäätöksiä tästä voi vetää?

Vaikuttaa siltä, että emiraattiyhteiskunnan sosiaalinen rakenne ei ole muuttunut samaa tahtia teknologian, talouden tai maailmanpolitiikan kanssa. Kansalaiset, joita on vain alle 20 prosenttia asukkaista, erottautuvat omaksi joukokseen tietoisesti ja esimerkiksi vaateparresta on tullut sekä miehillä että naisilla yksi ulkomaalaisista erottautumisen keino. Kiihkeimpien kasvun ja muutosten vuosien aikana 2004-2008 käytiin kiivasta keskustelua siitä, millainen emiraattien kansalainen on ja millainen hänen tulisi olla. Toisin kuin Levantin tai Maghrebin alueella, yhteiskunnallinen paine on tullut suuresta joukosta siirtotyöläisiä ja heidän mukanaan tuomista vaikutteista. Niinpä Arabiemiirikuntien sisäinen keskustelu on ollut jopa ksenofobista, ulkoisia (lähinnä) kulttuurisia uhkia vastaan, ei esimerkiksi hallituksen ja sen edustaman perinteisen kulttuurinäkemyksen vastaista.

Tästä johtuen, nuorten naisten yhteiskunnallinen asema ja heihin kohdistuvat odotukset ovat täynnä hankalia ristiriitaisuuksia. Toisaalta nuoret naiset ovat saavuttaneet sellaisia tietoja ja taitoja, joista heitä edeltäneet sukupolvet – äidit, tädit, isoäidit – eivät osanneet edes uneksia, toisaalta heidän odotetaan edelleen mukautuvan osin samoihin sosiaalisiin konventioihin, joihin heitä edeltävätkin sukupolvet mukautuivat. Näihin kuuluvat muun muassa esiaviollisen seksin välttäminen, järjestetyt avioliitot ja usein myös kotiäitiys. Tässä tilanteessa nuoret naiset ovat joutuneet jatkuvan uudelleenmäärittämisen tilaan, jossa lähes kaikki mitä he tekevät on heidän ympäristössään joko täysin uutta, tai vanhaa ja perinteiden kontrolloimaa.

Osittain Emiraateissa nähtävillä oleva murros koskettaa koko aluetta; Lähi-idän asukkaista päälle 40 prosenttia on 15-29 –vuotiaita. (Tilanne, joka on osaltaan ennakoinut vuoden 2011 kansannousuja.) Toisaalta Arabiemiirikuntien vauraus on taannut nuorille emiraatien kansalaisille mahdollisuuksia, joita muualla Lähi-idässä ei ole. Kuitenkin korkeasta koulutuksesta ja kasvavista uramahdollisuuksista huolimatta vaikuttaa siltä, että emiraattiyhteiskunnassa nuoren naisen sosiaalinen arvo mitataan edelleen avioliittomarkkinoilla, joilla hyvä maine on kaikki kaikessa. Julkisia nuorten naisten omakuvia pidetään ilmeisesti edelleen paheksuntaa herättävinä, sillä se, etteivät nuoret naiset julkaisseet klassisia, tunnistettavia kasvonpiirteitä sisältäviä omakuvia, tuntuu kertovan vahvasta tarpeesta suojata oma itse nimenomaan identifioiduksi tulemiselta.

Ristiriitaisesti, näillä nuorilla naisilla vaikutti samalla olevan tarve tulla nähdyksi, sillä he kuitenkin julkaisivat itsestään monia tiukasti rajattuja kuvia (käsiä, suita, silmiä, jalkoja, hiuksia, korvia), joita yksittäin ei voi yhdistää kehenkään tiettyyn henkilöön, mutta jotka suurena joukkona kertovat oman itsen esittämisen tärkeydestä. Niinpä tutkimuksen johtopäätöksenä oli, että nuorten naisten epäkonventionaaliset omakuvat vaikuttavat saavansa merkityksensä esillepanosta, nähdyksi tulemisen tärkeyttä korostaen, vaikka kuvat eivät sopineetkaan klassiseen omakuvan määritelmään.

 

Anniina Mattsson on jatko-opiskelijana Aalto yliopiston Median laitoksella. Tällä hetkellä hän on harjoittelijana Suomen Lähi-idän instituutissa Damaskoksessa.