Tämän päivän jihadismi – Saudi-Arabian wahhabismin muunnelma?

 

Saudi-Arabian syntyhistoriaa tunteville Isisillä ja Arabianniemimaan valloittaneilla ikhwaneilla1 on monia yhteisiä piirteitä. Molempia yhdistää ajatus, että heillä on oikeus pakottaa omien valtaamiensa alueiden asukkaat noudattamaan ”ainoan oikean islamin” sääntöjä. Lukuisat yhteiset piirteet puhuvat sen puolesta, että moderni jihadismi on myös Saudi-Arabian tuote.

Saudi-Arabia syntyprosessi alkoi, kun hanbalilaiseen koulukuntaan kuulunut saarnaaja Mohammad Abd al-Wahhab ja nykyisen Riadin naapurissa sijaitsevan pienen Al-Dirijahin kylän päällikkö Mohammad Ibn al Saud päättivät aloittaa yhdessä jihadin, valloitussodan, vuonna 1744. Tavoitteena oli vapauttaa Arabian niemimaa vääräuskoisuudesta ja pakottaa vallattujen alueiden asukkaat asettumaan Al-Wahhabin saarnaaman ”ainoan oikean islamin” taakse. Al-Wahhabin mukaan vääräoppisuus ilmeni epäjumalien, mm. hautojen, palvontana. Näin syntyi sunnien konservatiivisemman koulukunnan tiukka tulkinta, joka perustuu Koraanin ja perimätiedon kirjaimelliseen noudattamiseen.

Kahden miehen liitto loi työnjaon, jota myöhemmin noudatettiin valloitussodan tuloksena syntyneessä valtiossa, Saudi-Arabian kuningaskunnassa. 2 Al Saudeilla on vieläkin politiikan monopoli, kun taas uskonnollisella johdolla piti olla määräysvalta uskonnollisissa asioissa. Käytännössä jälkimmäisen tehtävänä on laillistaa hallitsijasuvun toiminta.

Madawi Al-Rasheedin mukaan erittäin köyhän aavikkokylän johtaja liittoutui hyvin radikaalin saarnaajan kanssa siksi, että uskonnollinen viesti antoi vaatimattomalle kyläpäällikölle uuden auktoriteetin. Mohammad Al-Saudia kiinnosti myös valloittajien käsiin joutuva omaisuus ja mahdollisuus kerätä islamilaista veroa, zakatia, jota vaadittiin uuteen islamin versioon käännytetyiltä.

Al-Rasheedin mielestä ilman uskonnollisen perustelun voimaa valloitussota ei olisi onnistunut. Wahhabismi lupasi pelastusta maanpäällisessä elämässä ja sen jälkeen. Arabian niemimaan keskiosan erämaa-alueella vaeltaneille beduiineille ja alueen kylien pysyville asukkaille Al-Wahhabin pelkistetty ja yksinkertainen ohjelma olisi ehkä ollut vakuuttava ilman väkivaltaakin, Al-Rasheed arvioi.

Arabian niemimaan keskiosan valloituksen päätyttyä 1700-luvun lopussa ikhwanien seuraava etappi oli Persianlahden rannikkoalue Hasa. Sen väestö koostui pääasiallisesti shiiamuslimeista, jotka olivat valloittajien mielestä vääräuskoisia eivätkä edes muslimeja. Alueen tärkeimmän kaupungin Qatifin valloitus avasi tien Persianlahdelle. Siellä Qatar hyväksyi Al-Saudien auktoriteetin vuonna 1798 ja Bahrain heti sen jälkeen. Molemmat emiraatit alkoivat maksaa zakatia Al-Dirijahin emiraatille.

Punaisenmeren rannikkoalue Hijaz valloitettiin 1800-luvun alussa. Sen kulttuuri oli hyvin erilainen kuin wahhabismin synnyinalueen Nadjin erämaakulttuuri. Ja islam on syntynyt juuri Hijazin Mekassa ja Medinassa, joiden edustalla sijaitsee antiikin merireittien kaupunki Jedda. Tämän kaupungin kautta pyhiinvaeltajia on saapunut Hijaziin vuosisatojen ajan. Juuri siksi Hijazin kulttuuri eroaa suuresti wahhabismin syntymäalueen erämaakulttuurista.

Hijazissa valloittajat joutuivat tekemisiin myös Mekan tärkeän auktoriteetin, sharifin, kanssa. Hijazissa noudatettiin myös hanbalismia avarakatseisempia sunnikoulukuntia. Kaikesta tästä huolimatta Mekka ja Medinakin joutuivat alistumaan nopeasti ikhwanien tahtoon.

1800-luvun alussa beduiiniarmeija saapui rikkaaseen Mesopotamiaan. Vuonna 1801 ikhwanit tuhosivat shiiamuslimien pyhän kaupungin Karbalan ja, aikalaisten kertoman mukaan, surmasivat tuhansia ihmisiä. Ikhwanit ryöväsivät myös pyhiinvaeltajien karavaaneja ja ulottivat hyökkäyksensä jopa Syyrian kaupunkeihin. Näin jatkui vuoteen 1812 saakka. Vihdoin Osmanien valtakunnan johdon mitta oli täysi ja se lähetti Egyptin armeijan Arabian niemimaalle. Kaikki Al-Saudin ja ikhwanien valloittamat alueet vallattiin takaisin ja Al-Saudien kotikylä Al-Dirijah tuhottiin.

Ikhwanit onnistuivat aikeissaan 1900-luvulla ennen kaikkea siksi, että beduiiniarmeija oli organisoitu uudelleen. Siitä oli tullut pysyvä, taistelijoita varteen organisoiduissa kylissä, hujjareissa, asuva armeija. Hujjareissa asui myös ikhwanien valvontaorganisaatio eli mutawwat.3 Uskonnollisen koulutuksen saaneet mutawwat antoivat ikhwaneille ideologisen silauksen ja valvoivat heitä. Mutawwat jakoivat sotureille myös palkkion, josta tuli ikhwanien toinen tulolähde, uppiniskaisten kylien taltuttamisessa saatujen saaliiden lisäksi. Madawi Al-Rasheed toteaa kirjassaan, että näin Saudi-Arabia loi valtion tulevaisuuden kannalta oleellisen organisaation. Mutawwat valvoivat väestöä ideologisesti, kun taas ikhwaneillä oli mahdollisuus pitää väestö kurissa sotilaallisesti. Näin Saudi-Arabia totutti oman väestönsä tottelevaisuuteen kuningaskunnan alusta lähtien.

Arabian niemimaan valloituksen viimeisessä vaiheessa ikhwanit nousivat kapinaan omaa poliittista johtajaansa Abd al-Aziz ibn al-Rahman Al Saudia vastaan (joka tunnetaan myös nimellä Ibn Saud). Juuri tuo ikhwanien kapinallinen versio voisi olla nyky-jihadismin mallina. Kun beduiiniarmeija oli vallannut Hijazin lopullisesti vuonna 1926, tuleva kuningas Ibn Saud näki jo itsensä valtion päämiehenä eikä hyväksynyt enää omien sotureittensa holtitonta ja väkivaltaista toimintaa. Tyytyväisiä eivät olleet ikhwanitkaan. Heidän mielestään kuningas veljeili liikaa brittien kanssa. Myöskään hänen lukuisat vaimonsa ja luksuselämänsä eivät sopineet yhteen wahhabismin puritanismin kanssa. Sen lisäksi ikhwanit halusivat ”islamilaistaa” voimakeinoin shiiamuslimien asuttaman itäisen rannikon. He eivät hyväksyneet Hijaziin saapuvien pyhiinvaeltajien värikästä pukeutumista ja käyttäytymistä. Ikhwanit halusivat myös valloittaa Irakin, Jordania ja Kuwaitin, ja osa heistä haaveili omien emiraattien luomisesta.

Ibn Saud hankki itselleen uskonnollisten johtajien tuen ja murskasi armeijan, joka oli ollut luomassa hänen kuningaskuntaansa. Tulevan kuninkaan liittolaiset britit auttoivat Ibn Saudia ja tulittivat beduiinisotureita lentokoneista. Väkivaltaisen kurinpalautuksen jälkeen Saudi-Arabian kuningaskunta syntyi vuonna 1932.

Vaikka Saudi-Arabian ensimmäinen kuningas murskasi kapinoivan armeijan, Saudi-Arabian historiankirjoituksessa ikhwaneilla on tärkeä asema. Väestön keskuudessa elää heitä koskeva myytti, jonka syntyyn myös koulukirjoilla on oma osuutensa. Uusjihadismin luojat tuntevat varmasti ikhwanien historian. He eivät hyväksy nykyisen Saudi-Arabian hallitsijoita, mutta ikhwanien kapinallinen versio voisi olla heidän mallinaan.

Vuonna 1979 Mekan suureen moskeijaan Mashid al-Haraminiin tehty aseellinen hyökkäys on esimerkki suhteellisen tuoreesta tapahtumasta, jonka taustalla ovat Saudi-Arabian syntyhistorian myytit. Valtaajat ilmoittivat protestoivansa siksi, että Al-Saudin kuningassuku oli etääntynyt AlWahhabin opetuksista. 200 aseistautuneen miehen kapinan kukistamiseen ranskalaiselta kommandoryhmältä meni kaksi viikkoa. Kapinallisten johtaja Juhaiman al-Utaibi tuli kansalliskaartin riveistä. Näyttääkin siltä, että sen sisällä on miehiä, jotka pitävät itseään ikhwanien perinteen jatkajina.

Valtion hallinnon ja sen varallisuuden lähteen eli öljyteollisuuden synnyttyä Saudi-Arabian hallitsijat ryhtyivät viemään omaa äärimmäisen konservatiivista islamiaan koko muslimimaailmaan. Yhdysvaltalaisen Foundation for Defense of Democracyn (FDD) -säätiön teettämä tutkimus4 kertoo, että kylmän sodan aikana Saudi-Arabia rahoitti 7,5 miljardilla dollarilla kommunismin vastaista toimintaa Egyptissä, Syyriassa, Pakistanissa, Pohjois-Jemenissä, Sudanissa ja lukuisissa muissa maissa. Konservatiivisen islamin vienti nähtiin vasemmistolaisten ja kansallismielisten aatteiden ja Neuvostoliiton vaikutuksen vastapainona.

1960-luvulta lähtien Saudi-Arabia loi useita kansainvälisiä järjestöjä kuten World Muslim Leaguen (WML). Niiden tehtävänä oli taistella shiialaisuutta vastaan ja toimia ”väärien” sunninäkemysten vastapainona. Tutkimuksen mukaan vuosina 1973‒2002 Saudi-Arabian hallitus tuki yli 80 miljardilla dollarilla näitä järjestöjä muslimimaissa. Noina vuosina Saudi-Arabia rahoitti 1500 moskeijaa, 150 kulttuurikeskusta, 200 korkeakoulua ja 2000 islamilaista koulua eri puolilla maailmaa. Raportin mukaan 80 % Yhdysvaltain moskeijoista on rahoitettu saudien rahoilla, samoin merkittävä osa Euroopan moskeijoista.

Wahhabismin vienti muutti luonnettaan Iranin vallankumouksen (1979) jälkeen. Vuonna 1984 Osama Bin Laden perusti Palveluyhtiön (Maktab al-kidamat, MAK), jonka rahoitus tuli Saudi-Arabian turvallisuuselimiltä, mutta myös maan Punaiselta puolikuulta ja WML:lta. MAK rekrytoi ja valmensi CIA:n tukemana tuhansia taistelijoita ja lähetti heidät Afganistaniin sotimaan neuvostoarmeijaa vastaan.

FDD:n mukaan Afganistanissa sotineita mujahiddineja oli 175 000‒200 000. Vaikka CIA havaitsi valmennustyössään osallistuvansa todellisten Frankensteinin hirviöiden luomiseen, se ei koskaan keskeyttänyt valmennusta eikä asetoimituksia. Näin syntyi valtava joukko ns. arabiafgaaneja, jotka myöhemmin toimivat Algeriassa, Tshetsheniassa, Bosniassa ja monilla muilla islamilaisten äärijärjestöjen taistelurintamilla. Osa Al-Qaidan veteraaneista toimii nyt Isisissä. Myös Saudi-Arabia joutui kokemaan uudestaan sen, kuinka sen itsensä luoma organisaatio kääntyy sitä vastaan. Afganistanista palanneet uskonsoturit loivat Arabian niemimaan Al-Qaidan ja tekivät attentaatteja Saudi-Arabiassa vuosina 2003–2006.

Elokuussa 2014 Saudi-Arabian suurmufti tuomitsi Isisin ja kiisti sen islamilaisen luonteen. Uuden lain mukaan moskeijoiden imaamit, jotka eivät tuomitse Isisiä omissa saarnoissaan, voivat menettää lupansa johtaa rukouksia. Vuoden 2014 alussa voimaan tulleen uuden terrorismin vastaisen lain mukaan ulkomailla taistelevat saudit voivat saada 20 vuoden vankilatuomion. Tämän lain perusteella on myös tuomittu useita kansalaisoikeusaktivisteja pitkiin vankilatuomioihin.

Saudi-Arabia tuntee itsensä uuden sunniterrorismin uhkaamaksi. Siitä huolimatta lukuisat kansainväliset asiantuntijat uskovat, että Saudi-Arabiasta virtaa rahaa Syyrian ja Irakin jihadisteille. FDD:n tutkimuksessa sanottiin, että Saudi-Arabiassa on usein hyvin vaikea tietää, missä kulkee julkisten ja yksityisten rahoitusten raja.

Saudi-Arabiassa esiintyy runsaasti sympatiaa modernille jihadismille. Alistair Crooke5 julkaisi oman organisaationsa Conflict Forumin verkkosivuilla artikkelin, jossa hän toteaa, että Isisiä ei voi ymmärtää, jos ei tunne Saudi-Arabian wahhabismin historiaa. Myös ranskalainen islamististen liikkeiden asiantuntija Gilles Kepel sanoi jo vuosia sitten6 , että Saudi-Arabian nuorison aivoihin isketään koulussa ikhwanien sankarimyytti.

Alistair Crooken mielestä Isis on syvästi wahhabilainen, vaikka se eroaa paljon Saudi-Arabian syntyhistorian ikhwaneista. Hänestä Isis on wahhabismin modernimpi versio. Crookesta lännen viranomaiset eivät ole halunneet nähdä wahhabismin vaaraa, erityisesti sen taisteluvaiheen myytin vaikutusta saudeihin ja muiden muslimimaiden väestöihin.

 

Liisa Liimatainen on veteraanitoimittaja, jonka radio- ja tv-raportteja suomalaiset ovat kuunnelleet runsaan neljännesvuosisadan aikana Yleisradion kanavien kautta. Italian ja Vatikaanin lisäksi Liimatainen on seurannut myös Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tapahtumia ja muutosprosesseja. Hän on kirjoittanut kaksi kirjaa Iranista, ja hänen kolmas, Saudi-Arabian yhteiskuntaa käsittelevä kirjansa ilmestyi vuonna 2013.

 

[1] Ikhwanejä eli muslimiveljiä ei saa sotkea Egyptissä vuonna 1928 syntyneeseen poliittiseen järjestön Muslimiveljeskuntaan.

[2] Al-Wahhabin elämänkerran on kirjoittanut arabiksi Abu Hakima, Beirut 1967, jota Madawi Al-Rasheed siteeraa kirjassaan: A History of Saudi Arabia, Cambrigde Press, 2002. Madawi Al-Rasheed on britti ja yliopiston professori, syntyperältään saudi.

[3] Nykyisin mutawwat ovat uskonnollisia poliiseja, jotka valvovat saudien moraalia, mm. naisten pukeutumista.

[4] FDD rahoitti tutkimuksen: Facebook Fatwa, Saudi Clerics; Wahhabi and Social Media, Washington, 2011.

[5] Crooke on ollut brittien tiedustelun agentti ja EU:n ulkopolitiikasta vastanneet Javier Solanan neuvonantaja. Hän on perustanut Beirutissa sijaitsevan Conflicts Forumin.

[6] Kepel, G. (2004). Fitna, Guerre au coeur de l’islam. Gallimard. 5