Sotilaallinen orientalismi: havaintoja itämaisesta sodankäynnistä

 

“The Oriental tradition, however, had not been eliminated…On September 11, 2001 it returned in an absolutely traditional form. Arabs, appearing suddenly out of an empty space like their desert raider ancestors, assaulted the heartlands of Western power, in a terrifying surprise raid.”   

– John Keegan, 2001

Sota on poliittista toimintaa. Preussilaiseen sotateoreetikkoon Carl von Clausewitziin henkilöityvän tradition mukaan sotaa voidaan pitää laajennettuna kaksinkamppailuna älyllistä vastustajaa vastaan ja sen keskeisimpiä elementtejä ovat viha ja vihollisuus, sattuma sekä alisteisuus politiikalle. Tähän traditioon nojaten länsimaalaisten aseellisten konfliktien tarkkailijat ovat luoneet vahvan mielikuvan kahdesta valtiosta, jotka asettavat selvästi tunnistettavissa olevat ja organisoidut asevoimansa toisiaan vastaan, pyrkien saavuttamaan poliittiset tavoitteensa alistamalla vastustajan tahtoonsa.[1]  Sota on kuitenkin myös kulttuurista toimintaa. Siinä on poliittisten tavoitteiden saavuttamisen lisäksi identiteetin, normien ja uskomusten ulottuvuus. Toisilleen vieraat taistelijat ovat katsoneet toisiaan hämmästellen, tyrmistyksissä ja uteliaina aina Thermopylain ja Salamiin taisteluista (480 eaa.) Zulu-sotaan (1879). Kulttuurien väliset konfliktit länsimaisten ja itämaisten sotureiden välillä ovat herättäneet länsimaisissa tarkkailijoissa mielenkiintoa Aiskhyloksen Persialaisista asti (472 eaa.), jota pidetään ensimmäisenä orientalistisena teoksena.

Syyskuun yhdennentoista 2001 terrori-iskujen jälkeen kulttuurillinen kuilu länsimaisen yhteisön ja sen ei-länsimaisten vihollisten välillä on kasvanut, korostuen Afganistanin ja Irakin taistelukentillä. Kuluneen vuosikymmen aikana länsimaalaista yleisöä ovat järkyttäneet muun muassa panttivankien televisioidut mestaukset, matkustajalentokoneiden käyttäminen ohjuksina pilvenpiirtäjiä vastaan ja itsemurhaiskut vilkkailla toreilla ja kaduilla. Näiden takaa löytyviä motivaatioita emme yksinkertaisesti voi ymmärtää. Kuitenkin, tai ehkä juuri tästä johtuen, länsimaalaisen yleisön katseet ovat kääntyneet kohti yksinkertaistavia kulttuurillisia stereotyyppejä: uskonnollisia kiihkoilijoita ja fanaattisia heimosotureita sekä heidän keskiaikaisia, barbaarisia väkivallantekojaan.

Kahden viimeisen vuosikymmenen maailmanpoliittisten muutosten myötä kulttuurin tutkimukseen on alettu kiinnittää enemmän huomiota strategian ja sodan tutkimuksen parissa. Vastustajiaan huomattavasti heikommin varustetut aseelliset ryhmittymät ovat kyenneet pitämään puolensa länsimaisia asevoimia vastaan muun muassa Etelä-Libanonissa, Tšetšeniassa, Somaliassa, Afganistanissa ja Irakissa. Tämä on johtanut keskusteluihin tappioiden syistä länsimaalaisten poliitikkojen, sotilaiden ja akateemikkojen keskuudessa. Teknologisen vallankumouksen lupaamat muutokset sodankäyntiin jäivät toteutumatta, ja teknologinen etulyöntiasema, jonka piti vähentää sodan kaoottisuutta, ei kyennyt estämään länsimaisten asevoimien heikkoa sotilaallista menestystä. Monet osoittivat syyttävän sormensa kohti riittämätöntä tietoa konfliktien sosiokulttuurillisesta kontekstista ja sen merkityksestä kulttuurillisesti vieraille vastustajille.

 

Itä sodassa

Sodan tutkiminen toimintana, erotettuna ennakkokäsityksistämme sodasta tai sitä käyvistä ihmisryhmistä, on äärimmäisen vaikea tehtävä.[2] Sota ilmiönä on keskeinen orientalismille: sodan kautta määritämme, mitä on olla länsimainen ja ei-länsimainen.[3] Itä onkin osittain auttanut länttä määrittämään itsensä, ja sota on auttanut erottamaan nämä kaksi toisistaan. Länsimaalaisille tarkkailijoille sodan havainnointi perustuukin erilaisuuksien ja eroavaisuuksien korostamiseen.[4]

Joillekin merkittävin eroavaisuus länsimaisen ja itämaisen sodankäynnin välillä liittyy siihen, miksi soditaan. Länsimainen ennakkokäsitys politiikalle alistetusta instrumentaalisesta sodankäynnistä on niin voimakas, että yhtäältä meidän on vaikea käsittää muunlaisia sotia mutta toisaalta oletamme helposti muiden syiden selittävän itämaisia sotia.[5] Monet olettavatkin länsimaisen yhteisön itämaisten vastustajien, joita pidetään uskonnollisina kiihkoilijoina ja heimosotureina, sotivan pelkästään epäinstrumentaalisten uskonnollis-kulttuurillisen syiden vuoksi.[6]

Tämä ei ole kuitenkaan ainoa eroavaisuus, jota korostetaan. Englantilainen sotahistorioitsija John Keegan on esimerkiksi argumentoinut erillisen orientalistisen soturiperinteen olemassaolon puolesta. Keeganin mukaan tämä soturiperinne määräytyy sen kulttuuristen piirteiden kautta, joista keskeisimpiin kuuluvat vastustajan välttely sekä etäältä taisteleminen.[7] Keeganin ajatus pohjautuu ideaan toisistaan erillään olevista, monoliittisista ja hitaasti muuttuvista sivilisaatioista, joista jokainen käy sotaa omalla tavallaan. Nykyisessä muodossaan idean toi ensiksi julki Victor Davis Hansen, joka väitti kulttuurisesti ainutlaatuisen ja poikkeuksellisen tehokkaan länsimaisen sodankäynnin jatkuneen antiikin Kreikasta tähän päivään.[8]  Samanlaisia väitteitä on esitetty Lähi-idän alueella olevan sotataidon olemassaolosta, jatkuen joko Sunzista, Muhammedista tai assasiineista tähän päivään asti.[9]

 

Kulttuurillisia harhoja

Kiire luoda kulttuurillinen ihmelääke, joka palauttaisi länsimaisen sotilaallisen etulyöntiaseman, on herättänyt mielenkiintoa kulttuuria kohtaan mutta myös vaikuttanut itämaisten konfliktien tarkkailijoihin negatiivisesti. Ensiksi, idän ja lännen jako erillisiin sivilisaatioihin ja soturitraditioihin on harhaanjohtava. Se luokittelee virheellisesti idän ja lännen vastakkaisenlaisiksi strategisiksi toimijoiksi, joista toinen käy sotaa instrumentaalisista ja toinen epäinstrumentaalisista syistä. Tämä on myös vienyt huomiota pois siitä itsestäänselvyydestä, että kaikki sota on pohjimmiltaan niin instrumentaalista kuin epäinstrumentaalista. Näennäisesti epäinstrumentaalisilla väkivallanteoilla on usein takanaan strateginen logiikka. Jopa al-Qaida pyrkii toiminnallaan kohti poliittisia päämääriä, vaikkakin keinoin, jotka näyttäytyvät epärationaalisina ja outoina.[10].

Toiseksi, ajatus erillisistä, monoliittisista ja hitaasti muuttuvista sivilisaatioista ja niiden omista soturikulttuureista on väärä ja nojaa virheelliseen käsitykseen kulttuureista. Kuten Patrick Porter kirjoittaa, mikään kulttuuri tai sivilisaatio ei ole irrallaan maailmasta tai immuuni sisäiselle muutokselle. Sitä vastoin sivilisaatiot ovat olemassa kulttuurien välisinä abstrakteina yhteisöinä, joita yhdistävät alueelliset verkostot, jotka edesauttavat tarvikkeiden, ideoiden ja ihmisten liikkumista sivilisaatioiden sisällä ja niiden välillä. Hansenin teoria länsimaisesta sotataidosta onkin joutunut merkittävän kritiikin kohteeksi, koska se ei ole ottanut näitä tekijöitä huomioon. [11] Ei myöskään ole olemassa mitään strategian valtatietä, joka yhdistää antiikin Kreikan moderniin länsimaiseen yhteisöön. Kulttuurit ja sivilisaatiot muuttuvat ajan myötä, ja kulttuurilliset tekijät, jotka vaikuttavat siihen, miksi ja miten sotia käydään, muuttuvat ajan myötä, esimerkiksi teknologisten edistysaskeleiden tai sosiokulttuurillisen dynamiikan muutoksien myötä. Sama pätee myös itään. Soturit arabien historiallisilta sydänmailta eivät ole post-modernien nykykapinallisten tai terroristien strategisia esi-isiä. Nämä historialliset olettamukset kuitenkin ovat säilyneet, erityisesti Lähi-idän kulttuuria ja sodankäyntiä tutkivassa kirjallisuudessa.

Sodan tutkiminen erillään tarkkailijoiden ennakkoluuloista onkin osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Ennakkoluulomme sodasta ja sitä harjoittavista ihmisistä on läsnä, erityisesti Lähi-idän aseellisia ryhmittymiä – kuten al-Qaidaa ja Talibania – käsittelevässä kirjallisuudessa, joka keskittyy etupäässä erilaisuuksiin ja eroavaisuuksiin, yhteneväisyyksien saadessa äärimmäisen vähän – jos ollenkaan – huomiota. Strategiaa ja sotaa käsittelevä kirjallisuus tarjoaa monille muiden yhteiskuntatieteiden parissa kumotuille tai hylätyille orientalistisille stereotypioille viimeisen turvapaikan.

 

Sotilaallinen orientalismi

Viime vuosina näitä kulturalistisia ja orientalistisia näkökulmia Lähi-idän kulttuurisiin sotataitoihin on pyritty kuitenkin kasvavassa määrin haastamaan. Keskustelu näkökulmien sisältämistä orientalistisista ennakko-oletuksista alkoi vuonna 2006 Tarak Barkawin tuodessa keskusteluun sotilaallisen orientalismin käsitteen, joka yhdistää länsimaisen identiteetin ja tavan asettaa itsensä ylempään asemaan itään nähden. Barkawin sotilaallisen orientalismin käsite, joka nojaa vahvasti Edward Saidin määritelmään orientalismista, ei ota huomioon sotilaallisen orientalismin erilaisia esiintymismuotoja, sillä se voi merkitä myös länsimaista pelkoa tai kateutta itämaisen kulttuurissotilaallisen ylivoiman edessä. Silti se kuvaa tarkasti länsimaisen yhteiskunnan ja epäonnistuneiden sotaretkien välistä suhdetta: sotilaalliset epäonnistumiset johtavat ”imperiaaliseen kriisiin”, joka haastaa länsimaisia ennakkokäsityksiä idästä mutta myös lännen näkemystä itsestään.[12] Tämä kriisi on ollut strategian ja sodan tutkimuksen kulttuurillisen käänteen keskiössä. Samankaltaisen mutta laajemman kritiikin tarjosi vuonna 2009 Porter, joka keskittyi sotilaallisen orientalismin ja vanhentuneiden ja virheellisten kulttuurin käsitteiden sekoittumiseen kirjallisuudessa. Tämä on yhtäältä vähentänyt kulttuuriin keskittyvän analyysin käyttökelpoisuutta ja toisaalta lisännyt kulttuurin viehättävyyttä länsimaalaisille tutkijoille, jotka pyrkivät kulttuurillisen tietämyksen kautta luomaan strategisen superaseen. Usein vaikutus on kuitenkin päinvastainen tutkijoiden nähdessä tutkimuksen kohteensa lähinnä kulttuurin tuotteina ilman kykyä toimia kulttuurin asettamien rajoitteiden ulkopuolella.

Kulttuuriin keskittyvällä analyysillä voidaan edesauttaa sodan ja strategian tutkimusta, sillä molemmat ovat myös kulttuurillista toimintaa. Länsimaisilla sodan tarkkailijoilla on kuitenkin edessään Herakleen urotöitä muistuttava urakka: heidän pitää keskittyä enemmän omiin ennakkokäsityksiinsä sodasta ja niistä käyvistä ihmisryhmistä. Hyvä alku tälle on sen tunnustaminen, että ei ole sivilisaatioille ominaisia kulttuurisia sotatraditioita, joissa kulttuuri on kaikkivoipainen, muuttumaton tekijä, joka määrittää miten ja miksi soditaan. Kulttuurillisista eroavaisuuksistaan huolimatta länsimaiset ja itämaiset – mukaan lukien Lähi-idän – yhteiskunnat ovat yhteydessä toisiinsa monella tasolla ja avoimia ulkoisille ärsykkeille sekä sisäisille muutoksille.

Tästä näkökulmasta tulisi myös tutkia länsimaita vastaan taistelevia aseellisia ryhmittymiä, jotka yhtäältä ovat oman sosiokulttuurillisen ympäristönsä tuotteita mutta toisaalta myös edustavat reaktioita niitä vastaan lainaamalla vaikutteita myös ympäristönsä ulkopuolelta. Niin paljon kuin haluaisimmekin ajatella esimerkiksi Talibanin tai al-Qaidan olevan barbaarisen keskiajan tuotteita, jotka ovat selvinneet nykypäivään asti, ne tulee kuitenkin nähdä toimijoina, joihin on vaikuttanut myös moderni ja globaali yhteiskunta. Länsimaisten tutkijoiden tulee tunnustaa, että myös heidän toimintansa perustuu pitkälti clausewitzilaiseen Politikiin yhtälailla kuin epäinstrumentaaliseen uskonnollis-kulttuurillisen identiteetin heijastamiseen väkivallan kautta.

 

Juha Saarinen on Lähi-itään erikoistuva jatko-opiskelija ja itsenäinen tutkija. Hänen väitöskirjansa käsittelee laajemman Lähi-idän alueella toimivien aseellisten islamististen ryhmien strategista käyttäytymistä, ja sitä, miten kulttuuriset tekijät vaikuttavat siihen.

 

Viittaukset

[1] Holsti, Kalevi: The State, War, and the State of War. Cambridge University Press: New York. 1996, p.1

[2] Samaa argumentoi esimerkiksi Ken Booth kirjassaan Strategy and Ethnocentrism. Croom Helm: London. 1979

[3] Porter, Patrick: Military Orientalism: Eastern War through Western Eyes. Hurst & Co: London. 2009. (p.2)

[4] Porter, Patrick: Military Orientalism: Eastern War through Western Eyes. Hurst & Co: London. 2009. (p.1)

[5] Coker, Christopher: War without Warriors? The Changing Culture of Military Conflict. Lynne Rienner Publishers: London. 2002

[6] Esimerkiksi Devji, Faisal: Landscapes of the Jihad: Militancy, Morality, Modernity. Hurst & Co: London. 2005; ja Shultz, Richard & Andrea Dew: Insurgents, Terrorists and Militias: The Warriors of Contemporary Combat. Columbia University Press: New York. 2009

[7] Keegan, John: History of Warfare. Pimlico: London 1994, p.387

[8] Hansen, VD: Carnage and Culture: Landmark Battles in the Rise of Western Power. First Anchor Books: New York. 2001

[9] Jotkut väittävät myös Lähi-idän soturikulttuurien johtuvan muuttumattomasta arabialaisesta tai islamilaisesta ajattelutavasta, kuten esimerkiksi Ralph Patelin laajalti diskreditoitua teoriaa lainaava Human Terrain Systemin kehittäjä Montgomery McFate.

[10] Jeffrey Cozzens (p.128) in Ranstorp, Magnus (ed.): Mapping Terrorism Research: State of the art, gaps and future direction. Routledge: London. 2007

[11] Hyvän esimerkin Hansenin väitökseen kohdistuvasta kritiikistä tarjoaa Lynn, John: Battle: A History of Combat and Culture. Westview Press. 2003

[12] Barkawi, Tarak: Globalization and War. Rowman & Littlefield: New York. 2006