Konfliktinratkaisun haasteet Iranin ydinohjelmaa koskevassa kiistassa

 

Iranin ydinohjelmaa koskeva kiista sai alkunsa vuosina 2002−2003, kun kävi ilmi, että maa oli rakentanut kaksi ydinenergialaitosta ilmoittamatta siitä kansainväliselle ydinenergiajärjestölle (IAEA). Paljastus vahvisti Yhdysvaltain ja Israelin epäilyksiä salaisen ydinaseohjelman olemassaolosta. Viimeisen vuosikymmenen aikana edelleen vahvistuneet epäilykset ovat johtaneet kiistaan, joka on yksi tämän hetken räjähdysherkimmistä ja vaikeimmin ratkaistavista kansainvälisistä konflikteista.

Vallitseva tulkinta korostaa Iranin vastuuta ongelmasta. Sen mukaan kansainvälistä yhteisöä edustava, YK:n viidestä pysyvästä jäsenestä ja Saksasta koostuva ns. P5+1-ryhmä on tehnyt parhaansa diplomaattisen ratkaisun löytämiseksi. Toistuvasti kariutuneet neuvottelut näyttävät osoittaneen, ettei Iranin kanssa voi keskustella vakavasti − ei ainakaan ennen kuin pakotteet ovat ensin aiheuttaneet sen taloudelle tuntuvaa haittaa. Jäljelle näyttää kerta toisensa jälkeen jäävän ainoastaan rankaisun ja pakottamisen tie. Ankarat pakotteet vaikuttavat kohtuullisilta myös siksi, että Iran on rikkonut kansainvälistä lakia.

Yllä kuvattu Iranin ”rikollisuutta” painottava tulkinta peittää alleen Iranin ydinohjelmaa koskevan kiistan poliittisuuden sekä P5+1-ryhmän maiden osuuden sen kehittymisessä. Tosiasiassa tämä ryhmä ei ole ollut neutraali sovittelija, vaan sen vaikutusvaltainen toimija, Yhdysvallat, on kiistan keskeinen osapuoli. Yhdysvaltain vaikea suhde Iraniin selittää pitkälti diplomaattisen ratkaisun tiellä olleet esteet, ja sen vaikutusvaltainen rooli kansainvälistä yhteisöä edustavissa elimissä on ratkaisevalla tavalla vaikuttanut lain tulkintaan Iranin tapauksessa.

Taustalla on näiden kahden maan välinen poliittinen konflikti, jonka juuret ulottuvat paljon nykyistä ydinkiistaa syvemmälle. Yhdysvaltain näkökulmasta ongelmana on kolmen vuosikymmenen ajan ollut ennen kaikkea Iranin hallitus. Tänä aikana muodostunut stereotypioiden värittämä viholliskuva on tehnyt politiikasta joustamatonta. Islamilainen tasavalta nähdään lähtökohtaisesti uhkana, joka tulee padota ja eristää. Tämä näkemys sekä erilaisin perustein asetetut pakotteet ovat luoneet ylitsepääsemättömiltä vaikuttavia sisäpoliittisia esteitä suhteiden parantamiselle1.

Ongelma on toki molemminpuolinen: Iranin johto esittää vastaavasti Yhdysvallat ”suurena saatanana”, jonka alueellista ylivaltaa sen tulee vastustaa ja joka uhkaa islamilaisen tasavallan olemassaoloa. Lähentyminen vihollisen kanssa merkitsee siis sisäpoliittista riskinottoa myös Iranissa. Konfliktin epäsymmetrisestä luonteesta johtuen Iranilla on kuitenkin Yhdysvaltoja suurempi intressi vihollisuuden lopettamiseen, mistä johtuen se on myös ajoittain vaivihkaa pyrkinyt parantamaan suhteita.

Esimerkiksi vuonna 2003 Iran teki ennennäkemättömän neuvottelutarjouksen Yhdysvalloille. Neuvottelupöydällä olisivat olleet kaikki maiden välejä hiertäneet teemat, mukaan lukien Iranin ydinohjelma. Kahdenväliset neuvottelut Iranin kanssa eivät kuitenkaan sopineet Bushin hallinnon linjaan, jonka mukaan Iranin hallitus kuului samaan hylkiövaltioiden kategoriaan Irakin ja PohjoisKorean kanssa. Neuvottelujen sijaan Yhdysvallat keskittyi kampanjoimaan sen puolesta, että Iranin raportointivirheet määriteltäisiin ydinsulkusopimuksen vastaisiksi rikkomuksiksi, mikä puolestaan mahdollistaisi asian viemisen YK:n turvallisuusneuvostoon. Voidaan hyvin perustein väittää, että ydinohjelmaa koskevan kriisin eteneminen olisi voitu pysäyttää heti sen alkuvaiheessa, mikäli Bushin hallinto olisi tarttunut sille tarjottuun mahdollisuuteen.

Yhdysvallat ei myöskään osallistunut Iranin ja EU:n välisiin ydinohjelmaa koskeneisiin neuvotteluihin vuosina 2003−2004. Tänä aikana Iran keskeytti uraanin rikastukseen liittyvät toimet ja salli väliaikaisesti IAEA:n ylimääräisen protokollan mukaiset miltei rajattomat tarkastukset lopullisen sovitteluratkaisun helpottamiseksi. Ilman Yhdysvaltain tukea EU:lla ei kuitenkaan ollut valmiuksia viedä neuvotteluja eteenpäin. Elokuuhun 2005 mennessä EU:n vaatimukset myös lähenivät Yhdysvaltain vaatimuksia ja nyt myös se vaati Irania pidättäytymään kokonaan uraanin rikastuksesta, mihin Iran ei suostunut. Neuvottelujen katkettua Iran aloitti uudelleen uraanin rikastukseen liittyvät toimet, minkä seurauksena EU-maat puolestaan antoivat tukensa näkemykselle, että Iranin aiemmat raportointivirheet olivat kansainvälisen lain vastaisia. Tämä tulkinta hyväksyttiin virallisesti IAEA:n äänestyksessä syyskuussa 2005.

Vielä keväällä 2006 useat tahot − mukaan lukien IAEA:n silloinen pääsihteeri, Saksa ja Iran − olivat sitä mieltä, että sovitteluratkaisu olisi voinut perustua uraanin rikastuksen rajoittamiseen täyskiellon sijaan. Yhdysvaltain kanta, jonka mukaan Iranissa ei tulisi rikastaa lainkaan uraania, kuitenkin voitti kesällä 2006, kun YK:n turvallisuusneuvostossa tehtiin päätös uraanin rikastuksen täyskiellosta. Tämä poikkeuksellinen lain tulkinta perustui näkemykseen, että luottamusta Iraniin ei voisi palauttaa millään muulla tavalla. Samalla toivo kompromissiratkaisusta ydinkiistassa haihtui ja ainoaksi ratkaisumalliksi jäi pakottaminen. Näin sai alkunsa tähän päivään saakka jatkunut kierre, jossa Iran on jatkuvasti kehittänyt uraaninrikastuskapasiteettiaan ja kansainvälinen yhteisö on vastaavasti koventanut vastatoimiaan. Tuloksena on myös ollut yhä konkreettisemmaksi muuttunut sodan uhka.

Miksi Iran sitten on valmis maksamaan niin kovan hinnan kansainvälisen yhteisön uhmaamisesta? Tavanomainen selitys on, että maa haluaa ydinaseen hinnalla millä hyvänsä. Asia on kuitenkin monimutkaisempi: Iranin kantaan vaikuttavat erilaiset motiivit, jotka ovat muodostuneet vuorovaikutuksessa konfliktin toisten osapuolten kanssa.

Tiivistetysti voidaan sanoa, että Iranin motiivit liittyvät arvovaltaan, energiatalouteen sekä epäluottamukseen P5+1-ryhmää ja etenkin Yhdysvaltoja kohtaan. Iranilaiset ovat tietoisia siitä, ettei uraanin rikastusta ole kielletty miltään muulta valtiolta. Tämä on erityisen herkkä asia maassa, jonka valtiollinen ideologia perustuu länsimaisen sortopolitiikan vastustamiselle ja jossa ydinkiista on esitetty kansallisena itsenäisyystaisteluna.

Periaatteiden puolustaminen on viime kädessä kuitenkin käytännön sanelemaa. Iranin pyrkimystä omavaraisuuteen rikastetun uraanin suhteen voi ymmärtää sen aiempien kokemusten kautta: osana patoamispolitiikkaansa 1990-luvulla Yhdysvallat nimittäin onnistui tehokkaasti rajoittamaan Iranin pääsyä kansainvälisille ydinenergiamarkkinoille. Osittain tästä johtuen Iran ei pidä sille tarjottuja ydinenergiayhteistyöhön liittyviä kannustimia uskottavina.

Iranin epäluottamus kiistan toiseen osapuoleen menee kuitenkin energiataloudellisia näkökohtia syvemmälle. Aiempi Irakin tapaus osoitti, että pelkkä epäilys ydinaseohjelman olemassaolosta saattaa riittää sodan oikeuttamiseen. Niin kauan kuin maalla on syytä uskoa ydinasekapasiteetin tuovan sille turvaa mahdollisia tulevia hyökkäyksiä vastaan, YK:n turvallisuusneuvoston vaatimuksiin taipuminen saattaa lisätä sen sotilaallista haavoittuvuutta. Paradoksaalisesti kansainvälinen yhteisö on siis yhdessä Yhdysvaltain ja Israelin kanssa ollut luomassa sitä perusongelmaa, jonka syntyminen niiden piti estää.

Obaman presidenttikaudella yllä kuvatut ongelmat on osittain tiedostettu. Obama muun muassa korosti ensimmäisen kautensa alussa Yhdysvaltain ja Iranin välisen ”epäluottamukseen muurin” purkamisen tärkeyttä. Iranille myös tarjottiin väliaikaista kompromissiratkaisua syksyllä 2009 käydyissä neuvotteluissa. Tämä strategia, jota voisi kutsua konfliktinhallinnaksi, kuitenkin kaatui pian sisäpoliittiseen vastarintaan sekä Iranissa että Yhdysvalloissa. Uusien konfliktinhallintayritysten sijaan huomio keskittyi ennennäkemättömän kovien länsimaisten pakotteiden läpiviemiseen.

Vasta viime vuonna, öljysaarron astuessa voimaan, konfliktinhallintastrategia otettiin uudelleen käyttöön. Merkkinä tästä keväällä ja kesällä 2012 käydyissä neuvotteluissa P5+1-ryhmän vaatimuksiin ei kuulunut uraanin rikastuksen täyskieltoa. Pakotteet perustuvat kuitenkin yhä täyskieltovaatimukseen, mikä luo epäselvyyttä P5+1-ryhmän lopullisista tavoitteista. Epäselvyyttä lisää se, että Iranille neuvotteluissa esitettyihin varsin kunnianhimoisiin vaatimuksiin ei ole liitetty tarjousta pakotteiden purkamisesta. Vuonna 2012 Iranille tarjottuja lentokoneiden varaosia sekä kuluvana vuonna esitettyjä kullan ja arvometallien kauppaa koskevia helpotuksia ei voi pitää merkittävinä myönnytyksinä nykyisessä tilanteessa.

Epämääräisille tavoitteille perustuva puolivillainen konfliktinhallintastrategia on riittämätön tilanteessa, jossa epäonnistumiseen ei ole varaa. Sen sijaan tarvittaisiin selkeää sitoutumista konfliktinratkaisuun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Iranille sallittaisiin uraanin rikastus tietyissä rajoissa tarkastuksia vastaan ja että pakotteiden purkaminen tulisi mahdolliseksi näissä puitteissa. Se merkitsee myös Iranin rikollisuutta korostavasta näkemyksestä luopumista ja sisäpoliittisen vastustuksen voittamista Yhdysvalloissa. Nähtäväksi jää, kuinka avainasemassa oleva Obaman toisen kauden hallitus haasteesta selviää.

Tytti Erästö (YTT) on vieraileva tutkija Harvardin yliopiston Belfer-keskuksessa. Hänen kansainvälisen politiikan alaan kuuluva väitöskirjansa (Enforcing the Laws of Anarchical Society: the case of Iran in the United Nations Security Council) hyväksyttiin tammikuussa 2013 Tampereen yliopistossa.

 

[1] Joukkotuhoaseiden leviämisen estämisen lisäksi merkittävin peruste amerikkalaisten pakotteiden taustalla on Iranin tuki terroristiliikkeille—Hamasille ja Palestiinan Islamilaiselle Jihadille sekä Yhdysvaltain terroristijärjestöksi määrittelemälle Hizbollahille. Muita perusteita ovat mm. ihmisoikeusrikkomukset, poliittisten vapauksien rajoittaminen ja maan sekaantuminen muiden alueen maiden (Irakin ja Syyrian) asioihin.