Karoliinisotilaita Konstantinopolissa – Pohjolan mielikuvia turkkilaisesta kulttuurista 1700-luvun alussa

 

Hwar wij gingo på gatorna frågade folcket oss om wij wåre Ryssar eller Swänska, och när dhe fingo höra oss wara Swänska, fägnade dhe oss och roopade Cardasch eller broder.

Kulkiessamme kaduilla väki kysyi, olemmeko venäläisiä vai ruotsalaisia, ja kuullessaan meidän olevan ruotsalaisia he ilahduttivat meitä huutamalla kardeş eli veli.1

Näin veljelliseksi Osmanien valtakuntaan saapunut ruotsalainen sotilaspastori Sven Agrell (1685– 1713) kuvaili kohtaamistaan turkkilaisten kanssa vuonna 1709. Ruotsin suurvallan suhteet itään olivat 1700-luvun alussa poikkeuksellisen tiiviit. Ruotsin kuningas Kaarle XII ja jäljelle jääneet puolitoistatuhatta karoliinisotilasta pakenivat tappioon päättyneen Pultavan taistelun jälkeen Turkkiin.

Diplomaattisen yhteistyön edistämiseksi Konstantinopoliin perustettiin ruotsalaislähetystö kuninkaan ja valtaosan armeijasta jäädessä nykyisen Moldovan alueella sijainneelle linnoitukselle. Seuraavat viisi vuotta merkitsivät ruotsalaisille huomattavan tiivistä vuorovaikutusta turkkilaisen kulttuurin kanssa. Karoliinisotilaiden idän vuosilta on säilynyt arkistomateriaalia, kuten kenttäkirjeenvaihtoa ja matkapäiväkirjoja, joiden perusteella voi päätellä, miten vieraana pidetty itä kohdattiin uudella ajalla.2

 

Keskeisintä oli löytää luottamus toiseen

Turun yliopiston yleisen historian oppiaineeseen valmistuneessa pro gradussani ”Karoliinien orientti: Vieraan kohtaaminen 1700-luvun alun Konstantinopolissa ruotsalaisen sotilaspastori Sven Agrellin matkapäiväkirjan kertomana” tutkin varhaismodernin ajan oppineen käsityksiä turkkilaisista. Sven Agrell toimi Konstantinopolin ruotsalaislähetystön toisena pastorina, ja hänen tehtävänään oli huolehtia kaupungin luterilaisen yhteisön hyvinvoinnista. Vuosien 1709–13 aikana Agrell kirjoitti päiväkirjaansa kuvauksia Osmanien valtakunnasta, turkkilaisista tavoista ja diplomaattisista neuvotteluista.

Agrellille turkkilaiset näyttäytyivät erilaisina riippuen siitä, tarkasteliko hän ympäristöään kirjanoppineena antikvaristina, diplomatian kulkua sivusta seuraavana karoliinisotilaana vai kansalle saarnaavana pastorina. Kussakin roolissa kirjoittamisen motiivit olivat erilaiset, mikä toi vaihtelua myös turkkilaisista tehtyihin tulkintoihin. Esimerkiksi turkkilaisten oppineisuus tai sen puute korostui kuvauksissa sotilaallisten kykyjen sijasta, mikäli Agrell liikkui Konstantinopolissa kreikkalaista menneisyyttä jäljittämässä. Mielikuviin vaikuttivat myös tiedon hankkimisen tavat. Aiempi ilmestynyt kirjallisuus, kielitieteellinen kiinnostus hepreaan ja arabiaan sekä itämainen tuontitavara vaikuttivat ennakkokäsityksien muodostumiseen Ruotsissakin. Konstantinopolissa sotilaspastori Sven Agrell pyrki tarkentamaan tietojaan toisesta kuulopuheiden ja aviisien perusteella, uusiin ihmisiin tutustumalla sekä kaupungin historiallisilla paikoilla vierailemalla.

Agrellin erilaisia näkökulmia ”turkkilaisuuteen” yhdisti kuitenkin se, ettei etninen erilaisuus ollut vieraan kuvauksissa keskeisintä. Tärkeämpää oli löytää luottamus vieraaseen. Sotilaallisesta yhteistyöstä sopiminen ja samankaltaisilta tuntuvien turkkilaisten tapaaminen olivat Agrellille lähtökohtia luottamuksen ja arvostuksen kehittämiselle. Esimerkiksi diplomatian kulkua seuraavana sotilaspastorina Agrell punnitsi poliittista luotettavuutta tarkastelemalla turkkilaisten vallanpitäjien venäläismielisyyttä. Ruotsalaisten ja turkkilaisten luottamuksen perustana oli yhteinen tunne venäläisistä uhkana, mikä tuli ilmi jo alussa esitetystä sitaatistakin. Yhteinen vihollinen yhdisti veljellisesti, sillä Osmanien valtakunnan Venäjän vastaisten rajojen asukkaat ja etenkin Krimin niemimaan tataarit tunsivat jatkuvaa uhkaa tsaarin kanssa sovitusta rauhansopimuksesta huolimatta.

 

Saarnastuolista tarkkaillen

Agrellin turkkilaista kulttuuria kuvailevien kirjoitusten erityispiirteenä voi pitää niiden toisinaan saarnaavaa sävyä, joka näkyi esimerkiksi tiukkana turkkilaisrahvaan tapojen arvosteluna:

[–] Summa, när man betrachtade uti hwad ringa och giemehna saaker dhe funno nöje, kunde man see dhetta folkets ruditet, som intet weeta af någott artigt eller cultiverad folk anständigt och behageligen tijdzfördrijf.

[–] Yhteenvetona, kun tarkkailee miten vähäisistä ja tavallisista asioista he saavat iloa, näkee tämän kansan karkeat tavat. He eivät tiedä mitään kohteliaista tai hienostuneista tavoista tai miellyttävästä ajanvietteestä.3

Merkinnän mukaan turkkilaisrahvas käyttäytyi karkeasti vailla käsitystä hienoista ja sivistyneistä tavoista. Merkinnässä ei kuitenkaan ole kyse etnisestä ylemmyydentunteesta. Kuten myös ruotsalaishistorioitsija Åsa Karlsson on todennut, tulkintoihin turkkilaisuudesta vaikutti kirjoittajan yhteiskunnallinen asema. Agrellin päiväkirjasta on löydettävissä kulttuurista arvostelua, jonka taustalla vaikuttaa sosiaalinen erilaisuus: siinä puhuu pappi kuin saarnaansa harjoitellen, ei niinkään etnisesti erilainen ruotsalainen. Mikäli Agrell olisi ollut kotimaassaan, hän olisi varmasti löytänyt myös ruotsalaisrahvaan parista parannettavaa, sillä pappien tehtäviin kuului kansan ojentaminen. 1700-luvun ajatukset sääty-yhteiskunnasta vaikuttivat myös tulkintoihin turkkilaisesta rahvaasta.4

Sotilaiden pariin jalkautuessaan Agrell kuitenkin pyrki keskustellen ja kysellen selvittämään vieraita tapoja. Tärkeänä keskustelukumppanina ja tietolähteenä oli Agrellin Konstantinopolissa tapaama ruotsalainen renegaatti Henrik Wilhelmsson Kuyl, joka oli syntyjään kotoisin Göteborgista, palvellut sotilaana venetsialaisten puolella ja jäänyt Kreikan taisteluissa turkkilaisten vangiksi. Käännyttyään islamiin Kuyl asui Konstantinopolissa ja palveli kapteenina turkkilaisella aluksella.5 Kuylin elämäntarina on itsessään jo äärimmäisen kiehtova osoitus varhaismodernin maailman ylirajaisuudesta, jossa elämä saattoi viedä ruotsalaisia kulttuurista, paikasta ja uskonnosta toiseen.

Kuylen toimiessa kielitaitoisena välikätenä Agrell pystyi paremmin kyseenalaistamaan omat ennakkokäsityksensä turkkilaisten tavoista:

Dito kom Kyhlen med een annan Capitain till måltijdz hoos oss, [—] Dhen andra Capiteinen war een född Turk, men kunde perfect rijta, och till att wijsa os prof däraf, emedan dhet är mycket rart hoos dhetta folket, satta han i största hastigheet af ett lejon, som han sågh för sigh uti H:r Envojens landcharter, så wäll, att ingen hade att tadla därpå. Då sade Kyhlen skämptwijss åt honom: nu måtte du på yttersta dagen gifwa dhen målningen lijf/: ty så är i gemeen Turkarnas mening:/ men han skratta däråt som een bagatel; så seer man och att klokt folck iblandh dhem håller dhet för en fabel.

Lisäksi Kyhlen saapui kanssamme aterialle erään toisen kapteenin kanssa. [–] Toinen kapteeni oli syntyjään turkkilainen, mutta hän osasi piirtää täydellisesti. Koska taito on harvinainen heidän keskuudessaan, hän sen meille todistaakseen piirsi kiireesti leijonan, jonka hän näki edessään herra lähettilään mailla. Hän teki sen niin hyvin, ettei kukaan voinut moittia häntä siitä. Silloin Kyhlen sanoi ilkikurisesti hänelle: nyt sinun pitää viimeisenä päivänä antaa piirrokselle henki (sillä se on kansanomaisten turkkilaisten näkemys). Turkkilaiskapteeni kuitenkin nauroi asialle kuin pikkujutulle. Niinpä on nähtävissä, että viisas väki heidän keskuudessaan pitää ajatusta satuna.6

Ruotsalaisten seuraan saapunut turkkilainen kapteeni osoitti vääräksi huhun turkkilaisten taikauskoisuudesta. Piirtämällä pihapiirissä olleen leijonapatsaan kapteeni osoitti, ettei uskonut kuolemansa jälkeen oman sielunsa herättävän piirrosta eloon. Tapauksesta yllättyneenä Agrell kirjoitti löytäneensä myös viisaita turkkilaisia. Suunnilleen samanlaista yhteiskuntaluokkaa edustavien turkkilaisten kanssa vietetty seuraelämä oli keskinäistä vitsailua ja ennakkoluulojen karistamista.

Poliittisten olosuhteiden kehittyminen vaikutti kuitenkin vahvasti kuvauksiin turkkilaisesta kulttuurista. Ruotsalaisten ja turkkilaisten intressit kansainvälisessä politiikassa eivät olleet yhtenevät. Kun ruotsalaiset taistelivat suurvalta-asemastaan Venäjää, Tanskaa ja Puolaa vastaan, Osmanien valtakunnassa elettiin kukoistavaa ja enimmäkseen rauhanomaista aikaa sulttaani Ahmed III:n hallintokaudella. Ruotsalaisten esittäessä liittolaisuutta turkkilaisten oli punnittava rauhan säilymisen edullisuutta, suhteitaan vasallivaltioihinsa sekä asemaansa idän ja lännen välillä.7

Neuvottelujen onnistumisesta ja osmanien ja Venäjän välille syttyneestä sodasta huolimatta ruotsalaisten asema Osmanien valtakunnassa muuttui ratkaisevasti kevättalvella 1712. Ruotsin kuninkaasta oli tullut Osmanien valtakunnalle riesa, joka jatkuvasti pyysi käyttöönsä lisää velkarahaa ja uusia taisteluja oman asiansa edistämiseksi. Lopullisesti turkkilaisten ja ruotsalaisten välisten neuvotteluiden katsotaan kariutuneen Benderin kalabaliikkiin, jossa janitsaarit ajautuivat avoimeen kahakkaan ruotsalaisten kanssa. Kaarle itsekin otti osaa taisteluun ja haavoittui, minkä vuoksi hänet vietiin ensin Demotikan kaupunkiin Kreikkaan ja myöhemmin Edirneen toipumaan. Vaikka turkkilaiset eivät olleet enää suopeita venäläisvastaiselle sodalle, ruotsalaisten paluumatka viivästyi turvallisten olosuhteiden varmistamiseksi. Venäläisten tuli poistua Puolasta ja taata Kaarle XII:lle turvallinen paluumatka turkkilaisen ja venäläisten rauhansopimuksen mukaisesti.8

Ruotsalaiset näyttäytyivät turkkilaisille kapinallisina rauhanrikkojina, mikä kiristi tunnelmaa sotilaiden välillä. Kuvaukset turvattomuuden tunteesta, mielivaltaisuudesta ja turkkilaisten tyranniasta toistuivat Agrellin päiväkirjan loppua kohden9 , jolloin kuvauksien voi katsoa riippuneen poliittisten neuvotteluiden sujumisesta. Kun sota ja diplomatia sujuivat huonosti, ruotsalaiset
menettivät arvovaltaansa valtakunnassa ja jäivät yksin vaille vahvoja tukijoita. Sotilaista, joiden oli tarkoitus olla heidän liittolaisiaan, tulikin heidän vastustajiaan.

 

Varhaismodernin ajan matkapäiväkirja vieraan kohtaamisen tapojen lähteenä

Agrellin päiväkirja on laaja kuvaus ruotsalaisten vuosista Konstantinopolissa. Lähetystön arjen ja kansainvälisten suhteiden lisäksi Agrell kirjoitti paljon turkkilaisesta kulttuurista ympärillään. Säilynyt päiväkirja, joka kokonaisuudessaan kattaa vuodet 1707–1713, on talletettu Götiska Förbundetin arkistoon, Tukholman valtionarkiston alaisuuteen. Tiedot säilyneen päiväkirjan omistussuhteista katkeavat Agrellin kuoleman jälkeen. Kansallisromanttisen Götiska Förbundetin omistukseen päiväkirjan on täytynyt päätyä viimeistään 1800-luvulla. Historiantutkija August Quennerstedt litteroi ja julkaisi vuonna 1912 päiväkirjasta painoksen, josta vuonna 1988 julkaistiin faksimilekopio. Käytin pääasiallisena lähteenäni vuonna 1988 painettua versiota verrattuani sitä alkuperäiseen.

Vertaillessa Agrellia muihin Osmanien valtakunnassa kirjoittaneisiin ruotsalais-saksalaisiin aikalaislähteisiin huomionarvoista on hänen  kykynsä tehdä kokemuksistaan tarkkoja ja tarinallisia kertomuksia. Se ei sinällään ole poikkeuksellista, sillä varhaismodernilla ajalla kyky kirjoittaa ja havainnoida olivat arvostettuja ja opittuja taitoja. Kirjeen kirjoittaminen ja päiväkirjan pitäminen koettiin tarpeellisina sosiaalisina vuorovaikutuskeinoina ajalla, jolloin viestin kulkeminen  Tukholmasta Konstantinopoliin kesti useamman kuukauden. Agrellin päiväkirja pitää sisällään hänen kopioimiaan tekstikatkelmia kirjeenvaihdosta isälleen Ruotsiin, propagandauutisten valikoituja paloja sekä viittauksia aiemmin julkaistuun matkakirjallisuuteen, kuten 1500-luvulla eläneen englantilaisen matkakirjailija Thomas Smithin teoksiin.

Päiväkirjakirjoittamisen monipuolisuuden ymmärtäminen on keskeistä analysoidessa kuvauksia turkkilaisista. Rivien välistä on havaittavissa myös monen muun eri kertojan äänet kuin vain Agrellin itsensä. Päivittäiset arkiset merkinnät yhdistyvät välillä pitempiin tarinoihin turkkilaisista. Etenkin niissä kohdin kuulopuheet ja aikaisemmin luettu kirjallisuus korostuvat tuoden esille stereotyyppisiä käsityksiä, joissa turkkilaiset miellettiin äärimmäisen luonnottomaksi ja väkivaltaiseksi kansaksi. Tällöin tarinoiden tarkoituksena oli vahvistaa luterilaista maailmankuvaa.

Kun tarkastellaan kuvauksia vieraasta kulttuurista, on ymmärrettävä, että kiveen hakattujen ”kansanluonteiden” sijasta puhutaan aina mielikuvista toisesta. Osmanien valtakunnan asukkaat eivät muodostaneet etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäistä väestöä. Valtakunnassa asui erilaisia kansanryhmiä, jotka olivat sekä uskoltaan että kieleltään keskenään erilaisia. Valtakunnan monikulttuurisuus oli jo varhaismodernilla ajalla tunnustettua, mutta monet länsimaalaiset kirjoittajat käyttivät silti yleistävää nimitystä turkkilainen, jolla viitattiin valtakunnan muslimiasukkaisiin heidän erilaisesta taustastaan huolimatta. Osmanien valtakunnan asukkaat tekivät itse eron, sillä yläluokkaiset turkkilaiset kutsuivat itseään osmaneiksi kun taas maaseudun paimentolaisheimoista käytettiin nimitystä turkkilaiset. Länsimainen kirjoittaja kuitenkin viittasi turkkilaisella niin yläluokkaan kuin maaseutuväestöön. Lisäksi Osmanien valtakunnassa asui merkittäviä vähemmistöjä kuten kreikkalaisia, armenialaisia, arabeja ja juutalaisia, joita ei pidetty turkkilaisina laisinkaan.10

Lähdekriittiseltä kannalta tarkasteltuna tämä tarkoittaa, että Agrellin päiväkirja ei kerro, mitä kaikkea varhaismoderni ”turkkilaisuus” todellisuudessa oli. Sen sijaan se tuo esille päivittäisiä kohtaamisen tapoja ja kirjoittajan omasta taustasta nousseita käsityksiä, valintoja ja rajauksia erilaisena pidetystä turkkilaisesta kulttuurista. Varhaismodernin ajan vieraan kohtaaminen oli Agrellin päiväkirjan perusteella oman identiteetin määrittelyä vieraassa ympäristössä. Sen tutkiminen avaa ymmärrystä siitä, miten mielikuvamme toisesta muodostuvat ja miten käsittelemme sekä nimeämme erilaisuutta. Kysymysten heijastaminen menneisyyteen antaa mahdollisuuden nähdä kulttuurinen vuorovaikutus prosessina, jossa on aina koettu ongelmia ja onnistumisia. Ilmiön selittäminen tekee myös meidän aikamme mielikuvat Lähi-idästä ymmärrettävämmiksi.

Virpi Luoma valmistui filosofian maisteriksi Turun yliopistosta maaliskuussa 2015. Hän toimi Beirutissa Suomen Lähi-idän instituutin CIMO-harjoittelijana syksyllä 2014.

 

Artikkelikuva: Sven Agrellin päiväkirja, sekä tiedot hänen elämästään, päättyvät vieraalla käsialalla kirjoitettuun ilmoitukseen ”Hjär blef herr. Mag. dööd”. Tarkempien kuolintietojen puuttuessa hänen arvellaan kuolleen Adrianopolissa riehuneeseen ruttoon vuonna 1713. Kuva: Virpi Luoma.

 

Viitteet

[1] Agrell (3.12.1709) 1988, 53. Kaikki suomennokset ovat kirjoittajan ja niissä on pyritty sanatarkkuuden sijasta sanoman
välittämiseen.

[2] THEOLIN 2001, 31–33.

[3] Agrell (31.1.1710) 1988, 75.

[4] KARLSSON 1998, 74–79.

[5] Agrell ( 11.1.1710) 1988, 71. Päiväkirjan vuoden 1912 painoksessa, jonka faksimile käyttämäni teos on, löytyy Lundin yliopiston professorin August Quennerstedtin tarkennus. Agrellin nimeämä Kyhhe on Henrik Wilhelmsson Kuyl, jota turkkilaiset kutsuivat Ali Paschaksi. Hänen Ruotsissa asuva veljensä aateloitiin Kuylenstiernaksi. Agrell (19.9.1710), 154– 155.

[6] Agrell (13.11.1710) 1988, 178–179. 4

[7] Osmanien valtakunnassa käytiin kiivasta keskustelua siitä, pitäisikö ulkopolitiikassa keskittyä hoitamaan suhteita itään vai
länteen. Välimeren, Balkanin ja Mustanmeren huomioimisen lisäksi Osmanien valtakunnassa vaadittiin suurempaa huomiota itäpolitiikan hoitamiseen Saravidin dynastian kanssa. FAROQHI 2004, 56–61.

[8] THEOLIN 2001, 38; FROM 2009, 108–110.

[9] Agrell (13.1, 22.1, 5.2.1713) 1988, 338–340.

[10] FAROQHI (1995) 2000, 43, 80–81; MACLEAN 2004, 97–99

 

Kirjallisuus

Agrell, Sven: Sven Agrells dagbok 1707–1713. Facsimileutgåva av Sven Agrells dagbok som utgavas i Stockholm 1912. I bokserie Karolinska Krigare Berättar. Rediviva, Stockholm 1988.

Faroqhi, Suraiya N.: Subjects of the Sultan – Culture and Daily Life in the Ottoman Empire. First published in 1995 as Kultur und Alltag im osmanischen Reich by C.H. Beck’sche Verlagsbuchhandlung, Munich. I.B.Tauris, London 2000.

From, Peter: Kalabaliken i Bender. Karl XII:s turkiska äventyr. Historiska Media, Lund 2009.

Karlsson, Åsa: Främling eller vän? Svenskar i Turkiet på 1700-talet. Främlingar – ett historisk perspektiv. Anders Florén 8c Åsa Karlsson (red.). Opuscula Historica Upsaliensia 19. Uppsala 1998, 73–89.

Luoma, Virpi: Karoliinien orientti. Vieraan kohtaaminen 1700-luvun alun Konstantinopolissa ruotsalaisen sotilaspastori Sven Agrellin matkapäiväkirjan kertomana. Pro gradu. Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Yleinen historia. Turun yliopisto, 2015. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201504092396

MacLean, Gerald M.: The rise of oriental travel : English visitors to the Ottoman Empire, 1580–1720. Basingstoke, Palgrave Macmillan, 2004. Theolin, Sture: The Swedish Palace in Istanbul – A Thousand Years of Cooperation Between Turkey and Sweden. Published by Yapı Kredi Kültür Sanat Yayıncılık A.Ş. Istanbul 2000.