Istanbulin naapurustot historian puristuksessa

 

Şivan kertoi minulle usein elävänsä kahdessa eri maailmassa: hän rakasti viettää aikaansa Istanbulin kulttuurielämän keskuksessa, Taksim-aukion ja Istiklal-kadun liepeillä, mutta tunsi olonsa kotoisammaksi omassa naapurustossaan Tarlabaşıssa, vain muutaman minuutin kävelyn päässä urbaanista keskustasta. Tarlabaşı Bulvarı, vilkas valtaväylä, jonka hän ylitti päivittäin useita kertoja, halkaisi hänen elämänpiirinsä kahteen erilaiseen kaupunkitilaan, joita määrittivät eri arvot ja säännöt. Tarlabaşıssa hän asui yhdessä suuren perheensä kanssa ja suuri osa hänen kotikatunsa asukkaista oli kurdeja, jotka olivat muuttaneet Istanbuliin Mardinin seudulta, kuten hänkin kymmenen vuotta sitten.

Kenttätyöni aikana kävimme lukemattomia keskusteluita, joissa hän kertoi arvostavansa naapurustonsa solidaarisuutta ja voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta – mahdollisuutta olla läheisessä yhteydessä sukuunsa sekä tiivistä sosiaalisuutta, johon kuului läheisesti rukoilu vaatimattomassa naapurustomoskeijassa ja backgammon-pelit alueen miesten kansoittamassa kahvilassa. Hän tunsi naapurustossaan kaikki, ja kaikki tunsivat hänet.

Samalla hän tunsi usein olonsa rajoitetuksi Tarlabaşıssa ja kaipasi tien toisella puolella sijaitsevan keskustan tarjoamaa vapauden ja yksilöllisyyden tunnetta. Hän oli ehtinyt työskennellä monessa sen baareista tarjoilijana, kaupustellut ruokaa Istiklal-kadun poikkikaduilla ja törmäsi jatkuvasti ystäviinsä Taksim-aukion liepeillä.

Jako alueiden välillä oli hänelle erittäin merkityksellinen ja Istanbulissa yleisesti tunnustettu, mutta määritelmät rajatuista alueista jättävät huomiotta liikkeen merkityksen kaupunkitilassa. Vauraammilla alueilla asuvat käyvät vain harvoin Tarlabaşıssa, mutta monet sen naapurustojen asukkaista työskentelevät rajan toisella puolella ja ylittävät sen jatkuvasti osana arkeaan. Suhde kahden eri maailman välillä ei kuitenkaan ollut Şivanille ongelmaton: hän kertoi minulle usein, kuinka trendikkäiden baarien asiakkaat pitivät hänen kaltaistaan maalaiskurdia sivistymättömänä, vaikka hän tunsi Istanbulin heitä paremmin.

Toisaalta elämä Tarlabaşıssa ei riittänyt hänelle – naapuruston tiivis sosiaalisuus johti myös tiukkaan sosiaaliseen kontrolliin. Kaikki tiesivät toistensa asiat, ja naapurien valvovat katseet ja juorut ulottuivat kaikkialle. Hänen piti usein paeta tätä tukahduttavaa ilmapiiriä Istiklal-kadun vapauteen, jossa hän sanoi kokevansa, mitä suuressa maailmassa tapahtuu. Tuomitsevia katseitakin oppi kestämään. “En enää välitä, jos joku katsoo minua alaspäin. Lähes kaikki Istanbulin asukkaat ovat muuttaneet tänne jostain muualta – Istanbul kuuluu meille kaikille”, hän sanoi.

Arkiset käytännöt kaupunkitilassa Istanbulissa tekemäni tutkimuksen aineisto koostuu suurimmaksi osaksi juuri tällaisista arkisista toimintamalleista ja käsityksistä, erityisesti tilanteista ja kohtaamisista, joissa jotain normaalista poikkeavaa tapahtuu ja totutut sosiokulttuuriset suhteet joutuvat koetukselle. Tutkimuksessani käsittelen arkea suhteessa tärkeimpiin historiallisiin narratiiveihin ja niiden ilmenemiseen Istanbulin kerrostuneessa kaupunkitilassa, joka pakenee homogeenista käsitystä modernista ja mitattavissa olevasta kaupungista. Muutokset kaupunkitilassa ymmärretään monimutkaisina historiallisina kehityskulkuina, joissa eri aikakausille ominaiset piirteet sekoittuvat yhä uusin tavoin. Käsitykset tavoitellusta kaupunkilaisesta elämäntavasta ovat monisyisiä ja usein keskenään ristiriitaisia.

Suurkaupungeissa tapahtuvat muutokset palautuvat analyyseissä usein joko globaaleihin selitysmalleihin tai korostavat tiettyjä kulttuurisia erityispiirteitä. Näiden sulautuminen yhteen arjessa tavattavissa toimintamalleissa ja käytännöissä jää helposti huomioimatta. Istanbulissa nykypäivää tulkitaan voimakkaasti latautuneilla historiallisilla asetteluilla, jotka nostavat esiin eri tavoin rajattuja aikakausia ja niihin liittyviä käsityksiä sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden eri muodoista. Kaupungin pitkä historia Bysantin ja osmanivaltakunnan tärkeimpänä keskuksena, islamilaisen kalifaatin kotikaupunkina sekä vahvasti sekularistisen Turkin tasavallan taloudellisena ja kulttuurisena keskipisteenä johtaa usein ristiriitaisiin ja kilpaileviin käsityksiin urbaanista elämästä.

Eri ajanjaksot eivät kuitenkaan hahmotu suhteessa kaupunkiin säännöllisenä kronologisena jatkumona vaan korostuvat tietyissä tiloissa tunnusomaisilla tavoilla. Arkinen elämä taas koostuu liikkeestä eri tilojen välillä, konkreettisten ja symbolisten rajojen ylittämisestä ja niitä määrittäviin arvoihin ja sosiaalisiin suhteisiin sopeutumisesta tai vallitsevien käsitysten haastamisesta. Kaupunginosat ja naapurustot poikkeavat toisistaan huomattavasti suhteessa jaettuihin abstraktimpiin käsityksiin vapaudesta, suvaitsevaisuudesta, yksilöllisyydestä ja yhteisöstä – mutta myös suhteessa tarkkarajaisempiin piirteisiin, kuten uskontoon tai etnisyyteen arkea määrittävinä piirteinä. Jaetut käsitykset tietyistä kaupunkitiloista perustuvat niiden yhtenäisyyteen, kun taas toisia saattaa määrittää juuri moraalisiin kysymyksiin liittyvä konflikti eri ihmisryhmien välillä. Keskityn tässä lyhyessä kirjoituksessa erityisesti historiallisesti muotoutuneisiin jakoihin perinteisten naapurustojen ja modernin julkisen tilan välillä sekä niille tyypillisiin käsityksiin vapaudesta ja yhteisöllisyydestä Istanbulin eri alueilla.

 

Naapurusto ja moderni kaupunkitila

Kuten monissa muissakin suurkaupungeissa, myös Istanbulissa uudet asukkaat oppivat jaetut luonnehdinnat kaupungin sisäisistä jaoista ja merkityksellisimmistä paikoista hyvin nopeasti. Suurin osa noin 15 miljoonasta asukkaasta (epävirallisissa arvioissa väkiluku nousee lähemmäs 20 miljoonaa) asuu urbaaneissa periferioissa eli kaupunginosissa, jotka ovat tuttuja muille asukkaille korkeintaan bussien määräasemista kertovista kylteistä tai epämääräisinä muistoina yleensä negatiivissävytteisistä paikallisuutisista. Pieni osa alueista on taas erittäin merkityksellisiä, ja niihin tiivistyy valtava määrä merkityksiä kaupungin mutkikkaan historian varrelta. Taksim-aukiosta ja Istiklal-kadusta maailmanlaajuisesti tunnettu Beyoğlun kaupunginosa on jo vuosisatoja määritellyt Istanbulin suhdetta moderniteettiin, länteen ja urbaaniin elämäntapaan enemmän kuin mikään muu paikka Istanbulissa.

Etnografinen tutkimukseni keskittyi erityisesti Beyoğlun Istiklal-katuun ja sen sivukatuihin rajoittuvan ydinkeskustan ja aivan sen liepeillä sijaitsevien Tarlabaşin ja Tophanen naapurustojen välisiin rajoihin, dynamiikkoihin ja niistä kumpuaviin tapoihin ymmärtää kaupunkitilan muutosta. Huomasin kenttätyössäni nopeasti, että juuri ero perinteisinä pidettyjen naapurustojen sekä julkiseen tilaan perustuvan bulevardien ja aukioiden kaupungin välillä määritti voimakkaasti Istanbulin asukkaiden kokemusta kaupungistaan.

Rajat alueiden välillä voivat olla jyrkkiä ja konkreettisia tai vähittäisiä ja symbolisille merkityksille perustuvia. Tarlabaşin erottaa ydinkeskustasta leveä ja ruuhkainen valtaväylä Tarlabaşi Bulvarı, kun taas Tophanen puolella ympäristö muuttuu hiljalleen naapurustomaisemmaksi laskeuduttaessa Istiklal-kadulta kohti Bosporinsalmea. Rajojen erilaisesta luonteesta huolimatta naapurusto käsitteenä nousee esiin tärkeänä tilallisena kategoriana, joka määrittää yhteenkuuluvuutta, moraalia ja sosiaalisia suhteita eri tavoin rajattuina kokonaisuuksina, joiden välillä asukkaat liikkuvat arjessaan.

Voimakkaimmillaan näiden rajojen ylittämistä kuvattiin hyppynä tyystin toiseen aikaan tai maailmaan. Päällisin puolin siirtymän urbaanista keskustasta naapurustoon kohtaa muutoksena katukuvassa: näkymä täyttyy kadun halki ripustetuista pyykeistä, lapsilaumat juoksentelevat paikasta toiseen, ja vieraat kokevat, että heitä pidetään silmällä. Suurkaupunkilainen anonymiteetti ja yksilöllisyyden tuntu jäävät moderniin kävelykeskustaan.

Tarlabaşı ja Tophane ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta silti ne yhdistyvät arkikäsityksissä erittäin voimakkaasti naapurustoihin (mahalle). Alkujaan arabiankielisellä lainasanalla on monta merkitystä. Virallisessa kielenkäytössä mahalle on kaupunkirakenteen pienin hallinnollinen yksikkö, jota johtaa demokraattisesti valittu muhtar. Tässä mielessä kaikki Turkin kaupungit koostuvat tarkkarajaisista naapurustoista. Päivittäisessä kielessä sanalla mahalle on kuitenkin huomattavasti laajempia, sosiaalisiin suhteisiin liittyviä konnotaatioita. Naapurustoja määrittää etenkin yhteisöllisyyden tunne, joka näyttäytyy positiivisesti naapuriapuna mutta toisaalta negatiivisesti tiukkana sosiaalisena kontrollina. Naapurustossa esiintyvä paine mukautua sen normeihin (mahalle baskısı) on tuttu käsite jokaiselle Turkissa asuvalle.

Vaikka voimakas yhteisöllisyys määrittää naapurustoja sekä Tarlabaşıssa että Tophanesssa, alueet poikkeavat toisistaan merkittävästi. Mielikuvissa Tarlabaşısta on muodostunut symboli monin tavoin korruptoituneelle modernille Turkille. Osmaniaikana pääosin kreikkalaisten ja armenialaisten kansoittamalla alueella asuu nykyään lähinnä sisällissotaa Itä-Turkista paenneita kurdeja, aiemmin alueelle saapuneita romaneja ja uusimpina tulokkaina laittomia siirtolaisia Pohjois-Afrikasta. Siihen liitetään mielikuvia rikollisjengeistä, prostituutiosta ja huumekaupasta, mutta myös radikaalista islamista, etnisestä kurdiseparatismista ja pikkukylille tyypillisestä elämää rajoittavasta konservatiivisuudesta. On mielenkiintoista, että keskenään ristiriitaiset määritelmät elävät alueeseen liitetyissä mielikuvissa luontevasti yhdessä.

Tophane taas on viime vuosina ollut esillä alueena, jossa konservatiivinen Turkki on törmäyskurssilla liberaalin yhteiskunnan kanssa. Sen naapurustot ovat muuttuneet yhä suositummiksi asuinpaikoiksi, ja monet galleriat, kahvilat ja design-kaupat ovat siirtyneet Tophaneen liian kalliiksi käyneestä keskustasta. Eri elämäntapojen kohtaamiset ovat johtaneet konflikteihin, joissa ahdistus muutoksesta on purkautunut äärimmillään väkivaltaisesti. Tophane nousi odotetusti esiin muun muassa Gezi-puiston protestien aikana kesällä 2013, jolloin se samaistui hallitsevan AK-puolueen konservatiiviseksi tukialueeksi, jossa tapahtui kahnauksia liberaalien mielenosoittajien ja omien sanojensa mukaan näiltä kotinaapurustojaan puolustavien asukkaiden välillä. On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka monilla alueilla on tarkkaan määrittynyt maine, suuri osa Istanbulin asukkaista liikkuu jatkuvasti niiden välillä ja rakentaa sosiokulttuuriset käsityksensä juuri kaupungin sisäisten rajojen dynamiikkoihin perustuen. Jännitteet eri kaupunkitilojen välillä hahmottuvat parhaiten arkisten käytäntöjen ja historiallisen muutoksen suhteeseen keskittyvällä etnografisella kuvauksella.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaupunkitilan tulevaisuus ja naapurustojen historiallinen painolasti

Vaikka jaetut käsitykset alueesta Istiklal-kadun ympäristössä korostavat vapautta ja suvaitsevaisuutta, tämä ei tarkoita, että suvaitsevaisuus ylettyisi tasavertaisesti kaikkeen toimintaan. Tutkimuksessani keskityn erityisesti käsityksiin modernin ja urbaanin elämän edellytyksistä. Lähes satavuotiaan Turkin tasavallan ensimmäiset vuosikymmenet määrittyivät voimakkaasti kapeasti ymmärrettynä käsityksenä kehityksestä, joka korosti nopeaa modernisaatiota, osmanivaltakunnan perinnön pyyhkimistä pois dekadenttina ja autenttisen turkkilaisuuden vastaisena ajanjaksona sekä länteen kurottavan yhteiskunnan voittokulkua koulutettujen eliittien ohjauksessa.

Kaupunkitilassa nämä käsitykset näkyivät hyökkäyksinä naapurustojen perinteisenä pidettyä elämää kohtaan: tiiviit, usein sukulaisuuteen tai alkuperään perustuneet sosiaaliset suhteet, imaamien valta yhteisön jäseniä kohtaan ja asukkaiden yhteisymmärrykseen perustunut toiminta naapurustojen valvomisessa ja puolustamisessa asettuivat modernin kansalaisuuden määritelmää vastaan ja jättivät jälkeensä tavan puhua naapurustoista takapajuisina ympäristöinä, joiden kehittymättömyys uhkaa koko valtion tulevaisuutta.

Kenttätyössäni huomasin, että laajalle levinneet yksinkertaistavat jaottelut kaupunkilaisen elämäntavan omaksuneiden eliittien ja sitä vasta opettelevien ”massojen” välillä kätkivät sisälleen laajan keskustelun moraalisista kysymyksistä, jossa turkkilaisuutta, uskonnon asemaa yksilön elämässä ja Turkin suhdetta muuhun maailmaan määritellään jatkuvasti uudelleen perusteitaan myöten muuttuvilla tavoilla. Sekulaarin tasavallan arvoihin perustuva nationalistinen historiankirjoitus autoritäärisesti modernisoituvasta turkkilaisuudesta sekoittuu nyky-Istanbulissa uskonnollisiin arvoihin ja ylpeyteen osmanien loistokkaasta valtakunnasta sekä käsityksiin uudesta kosmopoliittisesta modernista Turkista, joka ei rakennu kansallisvaltion ympärille vaan kurottaa sen rajojen yli.

Şivanin kaltaiset maaseudulta muuttaneet istanbulilaiset pitivät itseään moderneina ja urbaaneina asukkaina, jotka usein korostivat juuri islamilaista identiteettiään, osmaniaikaista historiaansa ja Turkin ulkopuolelle ulottuvia verkostojaan ylpeydenaiheinaan ja näkivät nämä saumattomasti osana uutta modernia kulttuuria, joka on vapautunut eliittien määrittämästä kansallisesta kehitysnarratiivista. Şivan yhdisteli eri vaikutteita sujuvasti arjessaan, joka pohjautui kaupunkitilan rajojen jatkuvaan ylittämiseen, ja koki löytäneensä paikkansa Istanbulissa. Samalla tutkimustani Turkissa on värittänyt ajoittain väkivaltaisesti purkautuva jännite nopeasti muuttuvissa naapurustoissa. Ristiriita eri elämäntapojen ja ihanteiden välillä näyttäytyy hyvin Tophanessa vuonna 2015 sattuneessa välikohtauksessa.

 

Naapurustot törmäyskurssilla

Tophaneen viime vuosina putkahdelleet galleriat, muotoilijoiden pikkuputiikit ja kansainvälisyyttä henkivät kahvilat ovat kärjistäneet vastakkainasettelua aiempien asukkaiden ja alueelle vasta muuttaneiden välillä. Kenttätyössäni monet ovat kuvanneet tätä hyökkäyksenä naapuruston perinteisiä normeja vastaan mutta pidemmissä keskusteluissa selventäneet, että ovat enemmän huolissaan alueensa nousevista vuokrista ja kaventuvista toimeentulomahdollisuuksista. Vuonna 2015 jännittynyt tilanne kulminoitui erään gallerian avajaisissa, kun vieraana ollut pariskunta suuteli pääoven edessä. Joukko alueella asuvia nuoria tuli kertomaan heille, että turkkilaisessa kulttuurissa ei toimita näin ja alla kyteneet jännitteet leimahtivat uhkaavaksi tilanteeksi, joka vaati poliisin väliintuloa. Välikohtaus uutisoitiin tutulla, historiaan kurkottavalla tavalla taantumuksellisen ja liberaalin Turkin kohtaamisena, vaikka kyse oli huomattavasti monimutkaisemmasta kimpusta nyky-Turkin kipupisteitä. Eliitteihin ja massoihin perustuva malli modernisoituvasta Turkista ei riitä selittämään vastakkainasettelua tänä päivänä.

Viime vuosina yhä suositummiksi käyneiden ja nopeasti gentrifikoituvien keskeisten naapurustojen arkea värittää yhä voimakkaammin uhkakuva vääjäämättömästä muutoksesta ja köyhempien asukkaiden muutosta Istanbulin kaukaisiin periferioihin kallistuvia vuokria pakoon. Tophanessa muutos on ollut asteittaista ja gentrifikaatio etenee jatkuvasti suuremmilta kaduilta kapeille kujille, kun taas valtaväylän keskustasta erottamassa Tarlabaşıssa se tapahtuu enimmäkseen massiivisessa mittakaavassa. Jo lähes kymmenen vuotta sitten keskustelu pahamaineisen alueen tulevaisuudesta oli kiihkeimmillään ja pian sille esitettiin laajaa rakennushanketta, jonka varjolla yhdeksän korttelia ja noin 20 000 neliömetriä alueesta jyrättiin lähes kokonaan matalaksi luksusasuntojen ja toimistojen tieltä. Uusia rakennuksia vuokrataan ja myydään parhaillaan Tarlabaşıa vetävämmällä nimellä Taksim 360°. Nämä esimerkit osoittavat, että muutos Istanbulin kaupunkitilassa seuraa monimutkaisia kehityskulkuja eikä sitä voi alistaa puhtaasti globaaleihin tai paikallisiin malleihin. Sekä massiiviset rakennushankkeet että vähittäiset muutokset herättävät paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan mutta kätkevät sisäänsä historiaan juurrettuja käsityksiä toivotusta sosiokulttuurisesta ympäristöstä eri ajanjaksoilta, joiden tuominen nykypäivään on arjen täyttävää kovaa työtä, modernin ja urbaanin elämän määrittelyä yhä uudelleen.

VTT Pekka Tuominen on kaupunkitutkimukseen keskittyvä sosiaali- ja kulttuuriantropologi, jonka pääasiallinen tutkimus koskee kaupunkitilassa tapahtuvia muutoksia Istanbulissa. Hän on myös
työskennellyt laaja-alaisesti Helsinkiä käsittelevissä tutkimushankkeissa ja johtaa parhaillaan Koneen Säätiön tukemaa Kontula Electronic -hanketta, jonka tavoitteena on hahmotella lähiöiden tulevaisuutta sekä tieteen että taiteen keinoin.