Irakin kevät antaa odottaa

 

Harmaata tasaista hiekkaerämaata silmänkantamattomiin. Siellä täällä horisontissa öljynporaustorneista syöksähteleviä tulilieskoja. Kaatopaikka ojan pientareella. Hätäisesti okran värisistä tiilistä kyhättyjä surkeita asumuksia. Lentokentältä tultaessa Basra ei lupaile kauneutta.

Mutta kaupungin keskusta onkin iloisen vilkas arabitaajama. Vihanneskauppiaan yrtit ovat nuukahtaneet kuumuudesta, sillä kesäisin lämpötila hivelee 60 astetta. Supermarketista voi ostaa vaikkapa amerikkalaisia pistaasipähkinöitä, mutta suurin osa tuotteista tulee Turkista − ja enenevässä määrin Iranista.

Basra ei vaikuta erityisen varakkaalta, vaikka sen ympärillä sijaitsevat maan suurimmat öljykentät. Viime vuonna Irak kiiri Iranin taakse maailman toiseksi suurimmaksi öljyntuottajaksi. Musta kulta ei kuitenkaan hyödytä tavallista kansaa, joka kärsii edelleen peruspalvelujen, kuten sähkön, puutteesta. Shiiaenemmistöinen etelä on maan rauhallisinta seutua, toisin kuin toisin kuin muu heterogeenisempi Irak.

 

Kurdit ja öljy

Bagdadissa al-Qaida tekee edelleen pommi-iskuja ja sunnialueilla on ollut levotonta. Pohjoisen puoliautonomisilla kurdialueilla kiistellään keskusvallan kanssa erityisesti öljykaupunki Kirkukin omistuksesta, mutta myös muusta rajanvedosta. Kurdien ja Bagdadin erimielisyydet kiteytyvät kysymykseen, kenelle kuuluvat alueen öljyvarannot.

Tilanne kiristyi viime syksynä, kun kurdit solmivat amerikkalaisen Exxon-öljy-yhtiön kanssa kuusi öljynetsintäsopimusta (sittemmin sopimuksia on solmittu jo yli 50). Vaikka Irakissa ei ole vieläkään saatu laadittua öljyvaroja koskevaa lakia, ainoastaan valtiolla on oikeus myydä irakilaista öljyä. Kurdit tulkitsevat asian eri tavalla, ja he hakevat poliittisen autonomian lisäksi taloudellista riippumattomuutta. Siihen on vielä pitkä matka, sillä valtio eli Bagdad maksaa edelleen suurimman osan kurdihallinnon budjetista.

Pääministeri Nuri al-Malikin johtama hallitus raivostui öljysopimuksista Kurdistanissa ja uhkasi vastavetona häätää Exxonin Basrasta, jossa se operoi valtavalla öljykentällä. Bagdad ei ole kuitenkaan vielä toteuttanut uhkaustaan.

Tilanne kuumeni ja kurdien peshmerga-joukot sekä Irakin armeijan sotilaat asettuivat kiistellyn pohjoisen rajan molemmin puolin ampumaetäisyydelle toisistaan.

Kiistaa vaikeuttaa myös henkilökemia. Kurdistanin presidentti Massoud Barzani ja pääministeri alMaliki eivät tule toimeen keskenään, ja sovitteleva hahmo, molemmin puolin arvostettu Irakin kurdipresidentti Jalal Talabani, on vakavasti sairaana. Bagdadia ärsyttää myös kurdien lähentyneet välit Turkin kanssa, joka investoi kurdialueille ja ostaa pieniä määriä kurdien viemää öljyä jalostetavaksi.

Maliki ei tule toimeen myöskään Turkin pääministeri Recep Tayyib Erdoganin kanssa, joka antoi turvapaikan kuolemaantuomitulle Irakin varapresidentille Tariq al-Hashimille.

 

Ihmisoikeusrikkomuksia

Al-Hashimin pidätysmääräys tuli vain päivä sen jälkeen kun viimeiset yhdysvaltalaiset sotilaat olivat lähteneet Irakista joulukuussa 2011. Sunnivarapresidenttiä ja hänen vävyään syytettiin kuolemanpartioiden johtamisesta. Useita hänen henkivartijoitaan pidätettiin, mutta al-Hashimin onnistui paeta Kurdistaniin ja sitä kautta Turkkiin. Syyskuussa hänet tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Al-Hashimi pitää tuomiota poliittisena ajojahtina – hän kuuluu Malikin kanssa kilpailevaan al-Iraqiya-puolueeseen.

Osa al-Hashimin pidätetyistä henkivartijoista nähtiin televisiossa tunnustamassa syytteet tosiksi. Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun vakavista rikoksista (yleensä terrorismista) syytetty tekee julkisen tunnustuksen ruudun välityksellä. Käytäntö on ongelmallinen, sillä usein syytettyjä ei ole vielä tuomittu mistään eli hän ei ole syytön, kunnes toisin todistetaan. Irakin oikeuskäytäntö perustuu syytetyn tunnustukseen, ja monesti se on ainoa oikeudessa esitetty todiste.

Yksi al-Hashimin henkivartijoista kuoli vankeudessa, ja hänen perheensä mukaan ruumiissa oli kidutuksen merkkejä. Monet ihmisoikeusjärjestöt ovat arvostelleet Irakia pidätettyjen ja vankien kiduttamisesta, jota käytetään etupäässä tunnustusten saamiseksi. Ongelmallista on myös vankien pitäminen eristyksissä viikkoja, jopa kuukausia – perheillä on oikeus tietää omaisensa olinpaikka. Puhutaan myös salaisista vankiloista.

Pian amerikkalaisten lähdön jälkeen irakilaiset kiihdyttivät kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa. Heti tammikuussa 2012 teloitettiin 51 vankia, joista tiettävästi kaikki oli tuomittu terrorismista. Irakissa kuolemantuomion voi saada jopa 50 erilaisesta rikoksesta, mutta maan viranomaiset eivät ole antaneet tarkempia tietoja teloitettujen taustoista.

Ihmisoikeusjärjestöt ovat arvostelleet teloitusvimmaa, sillä oikeudenkäynnit ovat usein hätäisiä eikä syytetyillä ole kunnollista puolustusta tai valitusoikeutta. Kaikkiaan vuonna 2012 hirtettiin 129 vankia eli lähes kaksi kertaa enemmän kuin vuotta aiemmin.

Suurin osa terrorismisyytetyistä on sunneja, jotka pitivät valtaa Saddam Husseinin aikana. Amerikkalaiset miehittäjät hajottivat kaksi sunnien tärkeintä vaikuttamiselintä eli Irakin armeijan sekä Baath-valtapuolueen. Miehitystä seuranneen sisällissodan jälkeen vallassa on enemmistö eli shiiat. Sunnit kokevat olevansa syrjittyjä ja tulleensa vainotuiksi terrorismilakien nojalla, sillä terroriiskuja edelleen tekevät järjestöt ovat sunniradikaaleja. Nyt hiljainen vastarinta on muuttunut äänekkäiksi protesteiksi.

 

Arabikevät saapuu Irakiin?

Perheen tyttäret kantavat eteemme valtavia ruokatarjottimia, joissa on mausteista riisiä, täytettyjä paprikoita ja munakoisoja. Lounaan kruunaa irakilaisten kansallisruoka masquf eli aukinaisena grillattu kala, tällä kertaa Eufratista pyydetty. Isäntä kaivaa kalasta esiin maukkaimpia paloja ja latoo ne vieraiden lautasille. Vierashuoneen seinältä katselee perheen patriarkka, jonka vieressä Saddam Hussein poseeraa sotilaspuvussaan. Ollaan sunnien sydänmailla Ramadissa, Anbarin maakunnassa.

Anbarissa käytiin aikoinaan ankarimmat amerikkalaisten vastaiset taistelut. Sodan lopulla paikallisväestö alkoi kyllästyä al-Qaidan iskuihin, ja niinpä amerikkalaiset onnistuivat saamaan osan anbarilaisista mukaan niin sanottuihin heräämisneuvostoihin, jotka taistelivat onnistuneesti alQaidaa vastaan. Neuvostot piti ottaa mukaan osaksi Irakin turvallisuuskoneistoa, mutta näin ei ole käynyt. Sisällissodan aikainen sunnien ja shiiojen välinen epäluottamus ei ole haihtunut, ja se näkyy myös politiikan huipulla.

Joulukuussa 2012 sunnitalousministeri Rafa al-Issawin toimiston vartijat ja turvamiehet pidätettiin. Al-Issawi kuuluu kuolemaantuomitun varapresidentti al-Hashimin kanssa al-Iraqiyya-ryhmään, ja hän oli hallituksen korkea-arvoisin sunnipoliitikko.

Al-Issawin turvamiesten pidätys johti laajoihin, alun perin rauhanomaisiin mielenosoituksiin eri puolilla Irakia, mutta etupäässä Anbarin maakunnassa. Jo muissa arabimaissa tutuksi tulleen salaliittoteorian mukaisesti myös pääministeri al-Maliki syytti aluksi ulkopuolisia elementtejä mielenosoituksista.

Syyte ei ole täysin tuulesta temmattu, sillä naapurimaa Syyrian levoton tilanne heijastuu myös Irakiin. Maahan on saapunut noin 80 000 syyrialaispakolaista, mutta turvallisuussyihin vedoten Irak ei salli asevelvollisuusikäisten miesten ylittää rajaa. Syyria oli Irakin sodan aikaan tärkeä jihadistien kauttakulkumaa, ja nyt Bagdadissa pelätään, että heikentynyt muttei kukistettu Irakin al-Qaida saa naapurista vahvistuksia.

Anbarin mielenosoituksissa vaadittiin aluksi talousministerin turvamiesten vapauttamista. Pian kymmenet tuhannet ihmiset vaativat terrorismilakien turvin vangittujen sukulaistensa vapauttamista ja entisten Baath-puolueen jäsenten ajojahdin lopettamista. Eipä aikaakaan kun vaatimukset kovenivat ja alkoivat kuulostaa arabikevään iskulauseilta: mielenosoittajat vaativat yhä kuuluvammin pääministeri Malikin eroa. Monet pitävät häntä itsevaltaisena johtajana, jonka politiikka perustuu ainoastaan vallasta kiinni pitämiseen.

Mielenosoitusten takia al-Maliki ilmoitti tämän vuoden tammikuussa vapauttavansa 300 terrorismilain turvin pidätettyä vankia. Samaan aikaan etelän shiiakaupungeissa mielenosoittajat ovat ilmaisseet tukeaan Malikille (hänen omistamallaan tv-kanavalla) ja peräänkuuluttaneet Irakin yhtenäisyyttä. Oman sotilaallisen järjestönsä lakkauttanut shiiajohtaja Muqtada al-Sadr on tukenut sunnimielenosoituksia ja varoitteli, että Irakin kevät koittaa.

Tosiaan, miltä Irak näyttäisi, jos sekin olisi saanut oman arabikeväänsä? Olisiko maa välttynyt sisällissodalta ja uskontoryhmien väliseltä konfliktilta? Olisiko se nyt eheämpi?

On ironista, että juuri Yhdysvaltojen hyökkäys kymmenen vuotta sitten oli eräänlainen alkusysäys arabikeväälle. Erityisesti Egyptissä hyökkäyksen vastaiset mielenosoitukset laajenivat vaatimuksiksi demokratiasta. Irakin sodan vastustaminen toi kansalaiset Tahrir-aukiolle ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin.

Ilmassa oli uudenlaista uhmaa ja rohkeutta. Mielenosoitukset raivasivat tilan, jossa kansalaisyhteiskunta vahvistui, sanavapaus laajeni, ja yksittäiset blogaajat toivat epäkohtia suuren yleisön tietoisuuteen. Kunnes vaadittiin jo hallitsijan eroa.

Irakissa ei valitettavasti näy kevään merkkejä. Miehityksen ja sisällissodan jäljiltä Irak on poliittisesti repaleinen ja kansalaisyhteiskunta heikko. Jotkut ennustavat uutta sisällissotaa, joka todennäköisesti laajenisi lähialueelle ja vahvistaisi entuudestaan sunni−shiia-rajalinjoja ja erimielisyyksiä. Paljon riippuu myös siitä, millainen hallinto Syyriaan tulee. Bagdad ei halua sinne Egyptin ja Tunisian mallia eli sunni-islamisteja.

 

Sanna Negus työskenteli Kansainvälisen Punaisen Ristin delegaattina Irakissa 2011−12. Tekstissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia eivätkä edusta Punaisen Ristin kantaa. Aikaisemmin kirjoittaja on asunut Kairossa ja Jerusalemissa, työskennellyt toimittajana ja kirjoittanut kirjan Pidä hunnustasi kiinni, Fatima. Kirja on käännetty myös englanniksi.