Globalisaation kääntöpuoli? Pohdintoja arabimaiden liikehdinnän taustoista

 

Viime kuukausien joskus kauempaa katsoen melko kaoottiseltakin vaikuttanut liikehdintä, jopa kadun reaktioissa ja kielessä kuulunut raivo, asettuu mielestäni ainakin vähän helpommin ymmärrettävään kehikkoon, jos Lähi-idän uusin historia otetaan tarkastelun prismaksi.

Viimeisten parin vuosikymmenen globalisaatioksi kutsuttu kehitys, jota tarkemmin voidaan kuvata globaalikapitalismin nopeaksi ja lähes esteettömäksi laajenemiseksi, on ainakin osaltaan liikehdinnän keskeinen selittäjä. Globalisaation joskus hyvinkin väkivaltaisen ja pakonomaisen levittämisen lisäksi on kehitys Lähi-idässä – jopa lähes koko islamilaisessa maailmassa – näyttänyt Januksen kasvojensa sotaisan ja aggressiivisen puolen aina vuosina 1990-91 käydystä Persianlahden sodasta lähtien. Tästä sodasta juontuvat myös monet liittosuhteet, joita tuolloin koottu koalitio tuotti ja jotka nyt kostautuvat mm. poliittisten johtajien syrjäyttämisinä.

Viime kuukausina kaduille nousseet joukot eivät vaatimuksineen ole tulleet mistään tyhjästä. Tosin Lähi-idästä puhuttaessa voi ehkä sanoa, että Aladdinin taikalamppuun oli jo vuosien ja vuosikymmenien aikana kertynyt niin paljon painetta, että hyvinkin pieni heilahdus riitti päästämään pullon hengen irti. Sekä Tunisiassa että Egyptissä väestön mitta täyttyi tavalla, joka räjäytti jo viimeisten parin vuosikymmenen väkivallan raottaman Pandoran lippaan kannen lopullisesti taivaan tuuliin. Vuosikymmenien pettymykset, toinen toisensa jälkeen petetyt lupaukset, ratkaisemattomien konfliktien myrkyttämä ilmapiiri ja jatkuva kokemus alistamisesta vieraaseen vaikutusvaltaan, jonka tausta ankkuroituu vahvasti siirtomaavallan, kolonialismin ja imperialismin, vuosisatoihin, ja sotien auki repimät haavat sekoittuvat kaikki kadun reaktion raivoon, jossa ollaan valmiina uhraamaan oma henki vapauden puolesta.

Ainakin Egyptissä taustalla vaikutti myös siellä toteutettu uusliberalistinen Maailmanpankin sanelema väestöä kurjistava talouspolitiikka ja koko alueella myös ns. terrorismin vastaisesta sodasta ja poliittisen johdon siihen sitoutumisesta nouseva epäoikeudenmukaiseksi koettu nöyryytys. Kunnian ja oikeudenmukaisuuden käsitteillä on merkitystä kaikkialla juuri yleisen mielipiteen muovautumisen taustalla. Arabimaissa ns. katu, joka viime kuukausina on näyttänyt mahtinsa, imee merkittävän käyttövoimansa juuri tuosta monenkertaisesta nöyryytetyksi tulemisen tunteesta.

Lähi-idän ikivanhojen kulttuurien kasvattamilla kansoilla historiallinen muisti on pitkä. Näin ollen nytkin käynnissä olevan liikehdinnän yhteydessä kuulee ja näkee usein historiallisia vertauksia.

Egyptissä on esiin nostettu niin ensimmäisen maailmansodan jälkeiset brittikolonialismin vastaiset laajat kansanliikkeet kuin monarkian kukistanut armeijan upseerien kapina vuonna 1952 ja vuoden 1956 Suezin kriisi sekä koko vuoteen 1970 jatkunut presidentti Nasserin kausi, vain joitakin keskustelussa ja kirjoituksissa esille nostettuja murroskausia mainitakseni. Missään, edes Tunisiassa, ei nykyinen yhteiskunnallinen kriisi levottomuuksien moottorina haudannut alleen huolta palestiinalaisista, huolta Irakin rikotusta yhteiskunnasta.

Historioitsijan koulutuksen saaneena ja Lähi-idän uusimpaan historiaan perehtyneenä näiden tapahtumien nousu keskusteluun tuntuu hyvinkin oikeutetulta ja luonnolliselta. Rikotut lupaukset arabien kansalliselle liikkeelle jo Osmani-imperiumin loppuvuosina ennen ja jälkeen ensimmäistä maailmansotaa (1914-1918); salaiset diplomaattiset sopimukset , joista tunnetuin on ns. Sykes-Picot- sopimus vuodelta 1916, jolla Ranska ja Englanti jakoivat Lähi-itää keskenään; sitä seuraavana vuonna 1917 seurannut Balfour-sopimukseksi nimetty asiakirja, jolla britit lupasivat juutalaisten kansallismielisille sionistisille johtajille ”kotimaan” Palestiinassa (jota tuolloin hallinnoitiin vielä Turkin maakuntien osina). Tästä brittien ja ranskalaisten mandaattikauden jälkeen alkanut vyöry vei toisen maailmansodan jälkeen sekä itsenäisen Israelin valtion että monien itsenäisten arabivaltioiden syntyyn.

Itsenäisyys jäi kuitenkin hyvin symboliseksi suurvaltapolitiikan puristuksessa kylmän sodan vuosikymmeninä. Poliittisten johtajien legitimiteetti oli kärsinyt jo itsenäisyyteen vieneistä kolonialismin manipulaatioista, joilla useassa tapauksessa erityisesti monarkioissa nostettiin valtaistuimille entisten siirtomaaisäntien valitsemia ja hyväksymiä sukuja, perheitä ja klaaneja. Väitän, että nämä paineet ovat aina tuntuneet erityisesti Persianlahden monarkioissa sekä mm. Jordaniassa, eivätkä nämäkään maat ole tänä keväänä välttyneet kadun liikehdinnältä ja raivon päiviltä.

Poliittisten johtajien legitimiteetti sekä uskottavuus ja hyväksyttävyys kärsivät ratkaisevasti myös suurvaltakamppailun ja kylmän sodan käytännöistä, joilla vaikutusvallasta Lähi-idässä keskenään kilpailevat suurvallat olivat valmiita tukemaan vaikka kuinka epädemokraattisia, teokraattisia tai diktatorisia hallintoja itsenäistyneisiin valtioihinsa pystyttäneitä johtajia, jos nämä vain olivat tarpeeksi lojaaleja isännilleen.

Kylmän sodan ajan tunnettu tokaisu ”roistohan se on, mutta meidän roisto” oli liiankin totta myös Lähi-idässä. Tragedia oli se, että lupauksista huolimatta juuri mitään ei tapahtunut myöskään siinä vaiheessa kun kylmä sota muuttui 1990-luvun alkupuolelta Pax Americanaksi − Yhdysvaltojen dominanssiksi alueella. Diktaattorit olivat edelleenkin tarpeen ”strategisista syistä”.

Niinpä nyt Tunisiasta ja Egyptistä liikkeelle lähtenyt ”kadun vallankumous” onkin murtamassa paitsi arabimaiden sisäisiä vuosikymmeniä kertyneitä yhteiskunnallis-poliittisia patoja, myös sekoittamassa syvemmältä kuin mikään muutos vuosikymmeniin, kylmän sodan loppuminen mukaan lukien, koko alueen sotilasstrategista ja suurvaltapoliittista tasapainoa.

Aivan konkreettisesti voidaan vaikkapa tätä puheenvuoroa 17. helmikuuta 2011 kirjoitettaessa todeta, että Yhdysvaltojen jo 1970-luvun puolivälistä valmistelema sotilaallisen intervention strategia siinä tilanteessa, jos esimerkiksi Persianlahdella joku öljyimperiumin toiminnasta osaltaan vastaava monarkki joutuu syrjäytetyksi, tuskin toimii tilanteessa, jossa vastassa onkin kaduille vyörynyt kansa. Bahrain, joka jo toisen maailmansodan vuosista on ollut yksi Yhdysvaltojen Persianlahden ja Intian valtameren tärkeistä tukipilareista, on tätä kirjoitettaessa liekeissä, jotka uhkaavat levitä väkivaltaiseksi yhteenotoksi.

Vaikka tapahtumat esimerkiksi Bahrainissa eivät johtaisikaan mihinkään syviin muutoksiin tai vaikka monarkian vahva sortokoneisto onnistuisikin vielä tällä kertaa tukahduttamaan väkivaltaisesti kansannousun, rauha Persianlahdella on jo peruuttamattomasti järkkynyt. Kova ydin tälläkin alueella kiteytyy juuri hallitsijoiden, tai hallitsevien sukujen, legitimiteettiin. Persianlahden öljymonarkioita voisivat tänä päivänä hallita muutkin kuin nyt valtaistuimella usein entisten siirtomaaisäntien armosta istuvat monarkit. Nykyiset hallitsevat perheet saivat useimmiten valtikkansa siirtomaaisänniltä, joiden intressi oli istuttaa valtaistuimille öljynsaannin turvaamisen kannalta tarpeesi lojaali ”perhe”.

Eikä näitä maita maailmanhistorian pitkässä kulussa ole suinkaan predestinoitu harvainvaltaisiksi perinnöllisiksi monarkioiksi. Demokratia, jopa tasavalta, on tälläkin alueella ollut jo vuosikymmeniä syvälle maan alle ja laittomuuteen repressiivisillä toimilla pakotetun opposition toive. Kuva siitä, että nämä yhteiskunnat olisivat jotenkin monoliittisesti kuninkaidensa ympärille ryhmittyneitä, on yksinkertaisesti väärä.

Mieliin rakennettujen patojen ja propagandalla luodun kiiltokuvan murtuminen pelottaa sekä aluetta hallinneita yksinvaltiaita että heidän valtaistuimiaan pystyssä pitäneitä ja samalla omaa alueen dominanssiaan tiukasti sekä omalla sotilaallisella läsnäolollaan että alueen sotilaallisella varustelulla varmistaneita voimia.

Minun tuntemukseni mukaan päälinja arabimaiden kadun raivon nostajana on edelleenkin, kuten jo edellisellä vuosisadalla, kysymys itsenäisyydestä, suvereenisuudesta. Poliittinen itsenäisyys jäi monissa tapauksissa lähes pelkäksi kirjaimeksi, taloudellinen itsenäisyys jäi kaukaiseksi haaveeksi – juuri tätä haavaa on pakonomaisesti saneltu kansallisten talouksien globalisaation ehtoihin tallominen repinyt auki. Juuri tämä syvä pettymys muodollisen itsenäisyyden vuosikymmenien antiin väestön syvien rivien kannalta katsottuna ja maita hallitsevien eliittien alistuminen ulkoisten vaikuttajien käsikassaroiksi nostavat raivon pintaan niin Persianlahdella kuin Pohjois-Afrikassakin. Tässä tilanteessa poliittinen johto asettaa itsensä löysään hirteen liittoutumalla sekä poliittisesti että sotilaallisesti alueen ulkopuolisten kontrolliin ja status quo -tilanteen ylläpitämiseen pyrkivien voimien kanssa. Viime vuosikymmeninä tämä ulkoinen dominoija ja myös sisäisten muutosten estäjä on ollut Yhdysvallat.

Vaikuttaa siltä, että tämä lasku on nyt yllättäen langennut maksettavaksi koko Lähi-idässä. Tunisiasta käynnistyneen liikehdinnän koko laajuus on vielä arvailujen varassa. Mielestäni on kuitenkin jo varmaa, että tämä kevät tulee Lähi-idässä aiheuttamaan historiallisen muutoksen. Tämän jälkeen on vaikea kuvitella, että alueen kansat alistuvat vaieten niille ulkoa tai yläpuolelta saneltuihin elämän ehtoihin. Eivätkä aluetta strategisilla kartoillaan piirrelleet sotilaat sekä alueella että sen ulkopuolella välty uusilta karttaharjoituksilta.

Melkoinen voima tuolla arabikaduksi kutsutulla väkijoukolla!

 

Pertti Multanen PhD, VTM on Lähi-itään erikoistunut kansainvälisten suhteiden dosentti. Hän on seurannut Lähi-idän tapahtumia kiinteästi neljä vuosikymmentä – 1960-luvun lopulta saakka. Väitöskirja Egyptistä presidentti Nasserin kaudella 1952-1970. Työura pääosin Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutissa hallinnossa, johtajana ja opettajana – nyt opettajana kehitysmaatutkimuksen oppiaineessa Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Tunnettu ja tunnustettu opettaja sekä Lähi-idän asioiden kommentaattori lehdistössä, radiossa ja TV:ssä. Toimi Suomen Lähi-idän instituutin säätiön hallituksen jäsenenä 1998-2009.